Liutun tilan vaiheita osana Tampereen Teiskon historiaa

Nimipäiväonnitteluja lähetettiin v. 1907 tässä Teisko, Liuttu -aiheisessa postikortissa (W.T. No. 300). Kuvassa hevosnäyttely Liutun tilalla Teiskon Pohtolassa v. 1906. Talon silloinen yritteliäs isäntä Heikki Liuttu tunnettiin myös kuuluisana hevosmiehenä. Keskellä olevassa pytinkirakennuksessa toimi Pohtolan kansakoulu vuosina 1902-1906. Vasemmalla nykyinen Liutun Juhlatalo, joka on rakennettu 18oo-luvun alkupuolella.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Kyläkauppaa Liutun tilalla 1800-luvun loppupuolella

Liutun tila sijaitsee Tampereen Teiskon Pohtolassa, Paarlahteen kuuluvan Sisaruspohjan lahden rannalla. Vuoden 1540 kantatila on ollut saman suvun hallussa 1700-luvulta lähtien.

Heikki Liuttu (1860-1940) ja hänen vaimonsa Auroora Liuttu alkoivat talonpidon ohella 1800-luvun lopulla pitää tilalla kauppaa, jota ei entuudestaan kylällä vielä ollut. Isäntä toimi tavaranhankkijana ja emäntä hoiti myynnin. Kauppa toimi tilalla kolmisenkymmentä vuotta. Sittemmin Teiskon Kauppa Oy:n uusi myymälä sijoittui Liuttuun v. 1924, ja sen yhteydessä toimi myös leipomo. Myymälä muutti myöhemmin Ylä-Korpulaan ja sieltä syksyllä 1939 uuteen Pohtolan kaupparakennukseen Ranniin, jossa toiminta jatkui 1960-luvun alkuun saakka. Siitä kauppatoiminta jatkui yksityisin voimin aina vuoteen 1975 asti, jolloin kauppa lopetettiin.

Pohtolan koulu aloittaa vuokralla Liutun pytinkirakennuksessa vuonna 1902

Ennen vuonna 1866 julkaistua kouluasetusta opetus Teiskossakin hoidettiin ns. kiertokouluna. Opettaja kiersi kylästä toiseen, jolloin koulutilana toimi useimmiten joku kylän taloista. Teiskon ensimmäinen koulurakennus oli vuonna 1870 rakennettu Padustaipaleen koulu, jossa Heikki Liuttukin kävi Pohtolasta käsin. Hän oli myöhemmin muistellut koulunkäyntiänsä: ”Opin minä siellä turakkaa pelaamaan ja kiekkoo lyömään”.

Matkaa Pohtolasta Padustaipaleelle tuli toistakymmentä kilometriä. Pohtolalaiset pyysivät v. 1897 kirjelmässään Padustaipaleen koulun johtokunnalle puoltolausetta koulun perustamiseksi Pohtolaan. Vuonna 1900 piirivaliokunta kävi sitten tarkastamassa sopivaa koulun paikkaa Ylä-Korpulan, Liutun ja Ala-Korpulan mailla. Sopivimmaksi ja edullisimmaksi koulun paikaksi osoittautui ns. Pohtolan kallio Ala-Korpulan mailla, jonka puolentoista hehtaarin alasta tehtiin sopimus Kalle ja Miina Korpulan kanssa. Pöytäkirjaan merkittiin lisäksi ”Opettajan lehmän suvilaitumesta talon maalla maksaa kunta 10 mk vuosittain, mutta jos opettaja tahtoisi käyttää lehmäänsä yhdessä talon karjan kanssa, niin siitä maksaisi opettaja 5 mk vuodessa.”

Uuden Pohtolan koulun rakentamista odotellessa päätettiin koulutyö aloittaa Pohtolassa vuokrahuoneissa. Sopiva paikka löytyi Liutusta vapaana olleesta pytinkirakennuksesta, jonka Heikki ja Auroora Liuttu vuokrasivat Teiskon kunnalle viideksi vuodeksi. Vuokrasopimukseen kirjattiin ”vuokraamme pytinkirakennuksen kokonaisesti, jossa on 7 lämmintä huanetta, porstua ja kuisti käytettäväksi 5 vuoden ajaksi tässä piirissä kansakouluna lukein elokuun 1 tä päivästä 1902. Ulkohuaneiksi 1 puadi ja pienempi pää liiteristä ja osa yhteishuaneeseen.” Tässä rakennuksessa Pohtolan koulu aloitti syksyllä 1902. Johtokunnan päätöksellä kouluun otettiin suomenkielinen opettaja. Ensimmäisenä opettajana toimi Nikolai Salminen. Pohtolan koulu lakkautettiin v. 1969 ja siirtyi Teiskon kunnalta yksityisomistukseen.

Isäntä Heikki Liuttu – kuuluisa hevosmies

Heikki Liuttu oli innokas hevosmies ja Liutun talli oli monesti täynnä hevosia. Muutamista hänen kasvattamistaan hevosista tuli kuuluisia juoksijoita. Keväällä 1884 syntyneestä Pujo-nimisestä oriista kehittyi Heikin menestyksekkäin juoksija ja koko pitäjän ylpeys. Heikki kilpaili usein Tampereella ja ympäristökunnissa ja menestystä tuli kauempanakin, kuten Valtion ajoissa Jyväskylässä ensimmäinen palkinto v. 1893. Helsingissä v. 1895 Heikki ajoi Pujollaan myös ensimmäisen palkinnon, 400 markkaa, mikä oli siihen aikaan huomattava summa. Aamulehti kirjoitti menestyksestä seuraavasti 22.2.1895:

Tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin otti osaa 12 hewosta. Kaksi palkintoa jaettiin. Ensimmäisen palkinnon, 400 markkaa sai Liutun, Teiskosta, Pujo II, ennätys 6 m. 14 sek.

Teiskossakin oli jo 1880-luvulla kilpa-ajoja. Aamulehti kirjoitti 11.4.1883: ”Kertoelma Teiskon kilpa-ajosta, joka tapahtui huhtikuun 4nä pnä 1883. Kilpailuun otti osaa 16 hewosta, oriita, tammoja ja walakoita. Palkinnoita oli määrä jakaa neljä, waan ensimmäistä palkintoa ei voitu jakaa. Toisen palkinnon sai torppari Kalle Heinäsen Teiskosta tamma, joka juoksi mainitun määrän 4 minuutissa ja 32 sekunnissa. Kiitoslauseen saiwat talollinen Heikki Liuttu oriistaan pikaisesta juoksusta ja talollinen Juuse Alasääski tammansa kauniista juoksusta. Lopuksi perustettiin hewosystävien yhtiö Teiskossa. Warsinaiseksi jäseneksi kirjoitti itsensä paikalla 19 henkilöä. Toimitus päättyi eläköön huudolla.”

Lähteitä:

  • Kirsti Arajärvi: Teiskon satavuotinen kunnallishistoria
    1865-1971, Vammala 1979
  • Heikki Naappila: Liutun Heikki – taitava talonasuja, maankuulu hevosmies, Teiskon Joulu 1960, artikkeli
  • Iire Pirilä: Teiskon kansakoulujen historia vuosilta 1870-1950, Tampere 1951
  • Teiskon Joulu 1968, kuvateksti
  • Aamulehti 1883 (ks. artikkeli)
  • Aamulehti 1895 (ks. artikkeli)

Vanha Milavida – Näsilinnan Ruoka- ja kahvisalit Mustanlahden kalliolla

Näsilinnan ruoka ja kahvisalit vuonna 1915 lähetetyssä postikortissa Näsilinnan ruoka- ja kahvisalit kuvattuna vuonna 1915 Iidalta Pitkäniemestä neiti Bergille Kuopioon lähetetyssä Tampere-postikortissa (MKH No. 100). Rakennuksen seinässä olevassa kyltissä on alkuperäisessä kuvassa lukenut myös ”huoneita matkustavaisille”. Korttipainatuksessa tämä on poistettu.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Von Nottbeckien Milavida Tampereen kaupungille

Tampereen kaupunki oli ostanut Milavida-palatsin eli Näsilinnan sekä sen mukana puuhuvilan, vanhan Milavidan, vuonna 1905 Finlaysonia johtaneelta suvulta von Nottbeckeiltä. Perhettä kohdanneiden murheellisten tapahtumien seurauksena vastikään valmistunut uusbarokkityylinen palatsi oli jäänyt ilman asukkaitaan. Perheen molemmat vanhemmat olivat kuolleet lyhyen ajan sisällä, ensin äiti Olga von Nottbeck (1861-1898) kaksosten synnytykseen ja sitten isä Peter von Nottbeck (1858-1899) umpisuolentulehdukseen. Neljä pientä lasta jäi orvoiksi.

Milavidaa kaavailtiin sairaalakäyttöönkin. Näsilinnan palatsiin avattiin lopulta Hämeen museo v. 1908 ja puuhuvila annettiin vuokralle. Tampereen Sanomat kirjoitti valtuuston päätöksestä 28.4.1906: ”Waltuuston kokouksessa eilen illalla käsiteltiin seuraawia asioita: Milawidan puutalo. Sen johdosta että kysymys Milawidan käyttämisestä sairaalaksi on rauennut, esitti rahatoimikamari, että waltuusto waltuuttaisi kamarin wuokraamaan Milawidan puutalon kokonaan enintään 5 wuoden ajaksi wähintään 2,000 mk:n wuotuisesta wuokrasta. Rahatoimikamarin esitys hyväksyttiin.”

Peter von Nottbeckin perheen entinen asuinrakennus vanha Milavida sijaitsi Mustanlahden kallion eli nykyisen Näsikallion etelärinteellä silloisen Läntisenkadun, nykyisen Näsilinnankadun pohjoispään kohdalla.

Mustanlahden kallio ja Esplanadin, nykyisen Hämeenpuiston pohjoispäätä vuonna 1911 Tampereelta Helsinkiin lähetetyssä postikortissa (E.G.S.i.S.). Ylhäällä kalliolla v. 1899 valmistunut Karl August Wreden suunnittelema, Peter von Nottbeckin perheelleen rakennuttama Milavida-palatsi eli Näsilinna. Oikealla Näsilinnan Ruoka- ja kahvisalit vanhassa Milavidassa.

Vanha Milavida vuokrataan Raittiselle

Tampereen Sanomat kertoi 23.6.1906 rahatoimikamarin kokouksessa tehdystä päätöksestä: ”Milawidan eli Näsilinnan puurakennus on päätetty wuokrata kauppias N. Raittiselle.” Kahta kuukautta myöhemmin samasta lehdestä löytyi Emilia Raittisen ilmoitus ruokatarjoilun ja kahvilan avaamisesta yleisölle 1.9.1906 alkaen.

Tampereen Sanomat 23.8.1906: Ilmoituksia - Näsilinnan (Milavida) ruokatarjoilu ja kahvila avataan arvoisalle yleisölle 1 päivästä syyskuuta.

Emilia Raittinen (1867-1939) piti vanhassa Milavidassa ravintolaa ja täysihoitolaa vuosina 1906-09. Hänen miehellään kauppias Nikodemus Raittisella (1856-1916) oli Mustanlahdenkadulla eräs aikansa suurimpia sekatavaraliikkeitä  Tampereella, minkä lisäksi tämä harjoitti puutavarakauppaa. Yrittäjäpariskunta Nikodemus ja Emilia Raittisella oli suurperhe, 14 lasta (joista 2 kuoli pienenä). Perheen isän sairastuttua oli äidin ryhdyttävä toimeen perheen toimeentulon takaamiseksi, minkä vuoksi hän ensin ryhtyi pitämään ravintolaa ja täysihoitolaa. Myöhemmässä vaiheessa Emilia Raittinen taitavana ompelijana ryhtyi valmistamaan liivejä ja perusti Tampereen ensimmäisen korsettineulomon.

Suosittu ja viihtyisä täysihoitola ”kuin maalla”

Raittisen täysihoitola oli hyvin suosittu ja talon ruokasalissa pidettiin monenlaisia kokouksia sekä juhlatilaisuuksia häistä hautajaisiin. Puisessa Milavidassa oli täysihoitolaisille vuokrattavissa 6 huonetta isäntäväen oman asunnon ja palvelusväen asuntojen lisäksi. Kallion reunalla sijainneessa rakennuksessa keittiö ja palvelusväen asunnot olivat ensimmäisessä kerroksessa. Eräs täysihoitolassa asunut henkilö on muistellut viihtyisää asumista: ”Siellä oli kuin maalla. Ikkunastakin saattoi mennä sisälle. Ruokaa tarjoiltiin kolme kertaa päivässä ja täysihoito maksoi 65 mk kuukaudelta.”

Emilia Raittisen lopetettua täysihoitolan pitämisen, sitä jatkoi Ellen Gustafsson loppuvuodesta 1909. Aamulehdessä oli asiasta lyhyt uutinen 14.10.1909: ”Näsilinnan puurakennus. Wuokraoikeus Näsilinnan puurakennukseen on siirretty rouwa Ellen Gustafsonille”. Heinäkuussa 1913 rakennuksessa syttynyt tulipalo vaurioitti rakennusta siinä määrin, että talo sen jälkeen purettiin. Muistona vanhasta Milavidasta on rinteellä edelleen nähtävissä maakellari.

Videopäivitys maaliskuussa 2012, edellä mainittu maakellari:


Lähteitä:

  • Helvi Jokinen: Milavidan herroja ja palvelijoita, Tammerkoski 8/1953
  • Naemi Levas: Emilia Raittinen, Tammerkoski 10/1961
  • Näsilinnan vaiheita 50 vuoden aikana, Tammerkoski 10/1948
  • Hävinnyttä Tamperetta, Näsilinnan kahvila,
    Tammerkoski 9-10/1955
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia IV, Tampere 1935
  • Tampereen Sanomat, ks. artikkeli
  • Aamulehti, ks. artikkeli

Tulitikkutehtailua Pyynikillä Pyhäjärven rannalla

Onnellisen uuden vuoden 1907 toivotukset Tampereen Tulitikkutehdas –aiheisessa postikortissa. Pyynikillä sijainnut tulitikkutehtaan kolmikerroksinen rakennus oikealla Pyhäjärven rannassa. Siitä vasemmalla  huvilarakennus, jonka edessä rannassa matalana erottuu tehtaan räjähdysainevarasto.Onnellisen uuden vuoden 1907 toivotukset Tampere – Tulitikkutehdas –aiheisessa postikortissa (M. St., Berlin S. 14. No. 548). Pyynikillä sijainnut tulitikkutehtaan kolmikerroksinen rakennus oikealla Pyhäjärven rannassa. Siitä vasemmalla  huvilarakennus, jonka edessä rannassa matalana erottuu tehtaan räjähdysainevarasto.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Tampereelle ensimmäiset tulitikkutehtaat 1850-luvulla

Tulitikkuja alettiin Suomessa valmistaa tehdasmaisesti 1840-luvulla. Tampereen ensimmäisen tulitikkutehtaan perusti kauppias Henrik Eliander (1815-1892) vuonna 1852 Näsijärven rantaan savipiipputehtaansa yhteyteen.  Tehdas toimi toistakymmentä vuotta ja Elianderin nimi on periytynyt paikalla nykyään sijaitsevalle uimarannalle.

Kauppias Akseli Selim Laurén perusti Tampereen toisen tulitikkutehtaan vuonna 1856 Pyynikille Pyhäjärven rannalle. Jo seuraavana vuonna  tehtaan 33 työntekijää valmisti 1 800 000 rasiaa tulitikkuja ja seuraavina vuosina tuotanto oli jo kolme miljoonaa rasiaa. Työntekijöitä oli enimmillään nelisenkymmentä, joista suuri osa lapsia.

Näkymä Jalkasaaresta tulitikkutehtaan suuntaan v. 1905 Pyynikki – Tampere -postikortissa (Emil Lyytikäisen Kirjakauppa, Tampere). Etualalla Jalkasaaren ja rannan välisellä niemekkeellä tulitikkutehtaan työväen asuntorakennus.
Oikealla häämöttää kauppias Gustaf Oskar Sumeliuksen (1835-1895) huvila Joselininniemen kärjessä.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Vaarallista tehdastyötä fosforin parissa

Työ valkoisen ja punaisen fosforin parissa oli äärettömän vaarallista eikä työsuojelusta tuohon aikaan juuri ollut vielä puhetta. Kenraalikuvernöörin v. 1859 tekemän aloitteen pohjalta tehty tehdasolojen tutkimus paljasti tulitikkuteollisuudessa melkoisia epäkohtia, näin myös Tampereella. Vuonna 1865 saatiin Suomessa asetus fosforin käytöstä  tulitikkuteollisuudessa. Toimenpiteet jäivät tuolloin kuitenkin pitkälti vaivaishoidolle ja vaarallisessa työssä sairastuneita tulitikkutehtaalaisia joutui kaupungin elätettäväksi. Valkoisen fosforin käyttö tulitikkujen valmistuksessa ja niiden myynti kiellettiin v. 1872 Suomen suuriruhtinaskunnassa ensimmäisenä maailmassa. Esim. Ruotsissa myyntikielto tuli voimaan vasta v. 1901, mutta valmistus vientiin sai jatkua vielä vuoteen 1920. 

Jukka Sihvonen kuvaa Tekniikan Maailma -lehden artikkelissaan tulitikkujen fosforin aiheuttamia terveyshaittoja näin: ”Kolme neljä vuotta fosforihöyryjä työssään hengittäneille tulitikkutehtaan työläisille alkoi muodostua erilaisia luusairauksia sekä kasvoihin ylä- tai alaleuan kuolioita. Myrkytyksen saaneen kasvot vääristyivät, hampaat irtosivat, ikenet turposivat, iho alkoi vihertää ja muuttua mustaksi. Leukaluu saattoi alkaa hohtaa himmeästi pimeässä. Mitään lääkettä ei ollut, vain leikkauksia oli mahdollista tehdä. Tulitikkutehtaan tytöt erottuivat runneltuneista kasvoistaan jo kaukaa. Fosfori tuhosi heidän elämänsä.”

Sanomalehtiuutinen vuodelta 1889 kertoo järkyttävästä tapaturmasta tulitikkutehtaalla kuvaten samalla uhriksi joutuneen, lapsesta saakka tehtaalla työskennelleen työmiehen fosforista aiheutuneita vammoja.

Uutinen Hämäläinen-lehdessä 3.8.1889: ”Tapaturma. Maanantai-aamuna sattui Tampereen tulitikkutehtaalla, että erään työmiehen, Juho Lindroos’in, piti panna remmiä katossa olewaan pyörään, jolloin remmi kiskasi irti hänen wasemman kätensä, jonka heitti nurkkaan, pyöritti häntä itseänsä kaksi kertaa ympäri ja riisti nahan hänen seljästänsä, ennen kuin apuun päästiin. Käsi wietiin kirkkomaalle ja mies on itse lasaretissa. Hän oli jo pienestä saakka ollut tulitikkutehtaassa, jolla ajalla fosfori oli syönyt pois hänen alaleukansakin ja nauttii nyt eläkettä tehtaalta.”

Tulitikkuaskien valmistusta käsityönä kotona

Tikkuaskeja valmistettiin käsityönä myös työläisperheiden kotona, koska tehtaalla ei tuolloin vielä ollut askivalmistukseen tarvittavia koneita. Tätä kotityötä tekivät pääasiassa vaimot ja lapset ansaitakseen hieman lisärahaa perheen ylläpitoon.

Ilmoitus Tampereen Sanomissa, nro 41, 13.10.1874 ”Kelwolliset ja hywäksitunnetut henkilöt woiwat Pyynikin tulitikkutehtaalta saada helppoa tinkityötä, soweliasta sekä waimoille ja lapsille kodissansa tehtäwäksi.”

Tammerfors Tändsticksfabrik Ab eli Tampereen tulitikkutehdas Oy

Pyynikin tulitikkutehtaan perustajan A.S. Laurénin kuoltua tehtaan toimintaa Pyynikillä jatkoi hänen veljensä Knut Oskar Laurén (1836-1874). Tehdas paloi v. 1865 ja Laurénin kuoleman jälkeen tehdas siirtyi uudelle osakeyhtiölle, Tammerfors Tändsticksfabrik Ab:lle eli Tampereen tulitikkutehdas Oy:lle, jonka perustajina olivat Frans Wilhelm von Frenckell (1821-1878), Waldemar von Frenckell (1853-1936) ja Carl Zuhr (1823-1876). Tehtaan teknillisenä johtajana toimineen ruotsalaisen Walfrid Hultbergin johdolla tehdas alkoi merkittävästi menestyä.

”Paraffineerattuja ja waarattomia tulitikkuja”

Tulitikkuaskin etiketti: ”TAMPEREEN TULITIKKUTEHTAAN PRIMA Paraffineerattuja WAARATTOMIA TULITIKKUJA – TAMMERFORS TÄNDSTICKSFABRIKS PRIMA Paraffinerade SÄKERHETS TÄNDSTICKOR”

Tulitikkujen valmistuksessa alettiin käyttää punafosforia tavallisen fosforin sijasta ja tikut kyllästettiin parafiinilla. ”Tampereen tulitikkutehtaan paraffineeratut ja waarattomat tulitikut” saivat mainetta halki maan ja ulkomaita myöden. Tulitikut menestyivät myös useissa teollisuusnäyttelyissä saaden ensimmäisen palkinnon, kuten Helsingissä v. 1876, Moskovassa v. 1882, Pariisissa v. 1889 ja Lyypekissä v. 1900. Tehtaan tuotannon arvo nousi; vuonna 1885 se oli 63 000 silloista markkaa, kun v. 1900 se oli jo 232 000 mk eli liki nelinkertaistunut. Valmistusmäärä vielä esim. v. 1903 oli huomattava 30 miljoonaa tulitikkulaatikkoa.

Tampereen Uutiset nro 111, 21.7.1891: ”Uutta lajia tulitikkuja ruwettu walmistamaan Tampereen tulitikkutehtaalla. Niissä on tulipunainen tulipää ja laatikon päälle liisteröity leimakin on saanut punaisen pohjan, jolla on Suomen waakuna ja kolme palkintomitalia sekä sanat ”Tammerfors tändstickor. Suomi.” Onhan siinä nimeksi Suomeakin.”

Tehtaalla käytettiin ruotsalaista työvoimaa, minkä aiheuttamaa kritiikkiä kuvaa uutinen tamperelaisessa sanomalehdessä v. 1891.

Tampereen Uutiset nro 33, 28.2.1881: ”Tyttöjä tuodaan tänne Tampereelle tulitikkuja tekemään – Tukholmasta. Työtä tarvitsisiwat tosiaan tuumaamme, Tampereenkin tytöt”.

Tulipalon aiheuttamia korjauksia ”tulisimmalla kiireellä”

Tulipalot haittasivat ajoittain tehtaan toimintaa. Erään tulipalon aiheuttamasta nopeasta jälleenrakennuksesta arkkitehti Carl Birger Federleyn (1874-1935) piirustuksien mukaan uutisoitiin Tampereen Uutisissa vuonna 1899 seuraavasti: ”Tampereen tulitikkutehdas, joka, niinkuin muistettanee, joku aika sitten paloi ja osaksi turmeltui, on tulisimmalla kiireellä, noin 8 wiikossa, saatu käyntikuntoon. Rakennuksen korjauksessa on käytetty uusimpia työtapoja. Niinpä on wälikatot ja permannot rakennettu rautarakenteitten waraan ja missä kuormitus permannolla ei ole rasittawa, on puuansaitten alle lyöty wälikatto ”kokoliitti”-levyistä. Ylipäänsä rakennus on koetettu saada mahdollisimman warmaksi tulenwaaraa wastaan. Tehtaaseen tuotetaan ja osaksi jo pystytetäänkin uusia koneita. Rakennustyön on walvonut arkkitehti Birger Federley, joka myös on näiden uusien rakennusten piirustukset walmistanut.”

Näkymä Pyynikin rinteeltä Pyhäjärvelle ja Jalkasaareen v. 1903 lähetetyssä ”Pyynikke”-aiheisessa joulukortissa (Kirjakauppa Bärlunds Bokhandel, G.F. Lillia). Tulitikkutehtaan asuntorakennus vasemmalla. Nykyisin niemekkeen ja Jalkasaaren yhdistää pieni kivisilta.

Tehdastuotanto Pyynikillä lakkaa 1900-luvun alussa

Tampereen tulitikkutehtaan tuotanto lakkasi 1900-luvun alkuvuosina. Tehdasrakennus purettiin Pyhäjärven rannasta vuonna 1910. Edelleen tehtaan betonisista perustuksista on havaittavissa jäljet paikalla, jonka molemmin puolin nykyisin sijaitsee uimaranta.

Tulitikkutehdas Santalahdessa

Sittemmin Osuustukkukauppa perusti Tampereelle tulitikkutehtaan vuonna 1926 Näsijärven rantaan Santalahteen, Pispalan naapuriin. Tehdas toimi vuoteen 1969 asti OTK:n alaisena, minkä jälkeen siirtyi Keskon, OTK:n ja SOK:n yhteiselle Finn-Match Oy:lle. Tulitikkutehtailu ei jatkunut enää pitkään Suomessa, sillä tuonti ulkomailta oli halvempaa kuin kotimainen valmistus. Tehdas lopetti toimintansa 1970-luvun alkupuolella, minkä jälkeen kiinteistö siirtyi Autotalo Pekka Mäkisen omistukseen. Nykyään tulitikkutehtaan rakennus seisoo Santalahdessa tyhjillään ja ränsistyneenä.


Lähteitä:

  • Jukka Sihvonen: ”Syttyy miten sattuu, tulitikkuja etsimässä”, artikkeli, Tekniikan Maailma 18/2009
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Tyko Varto: Lapsuuteni Tampere, Tampere 1958
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia osat II ja III, Tampere 1929 ja 1907-1910, 1935
  • Hämäläinen 1889 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Sanomat 1874 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Uutiset 1870, 1891, 1899 (ks. artikkeli)

Aunessillan värikkäitä syntyvaiheita Tampereen Teiskossa

Teiskon Aunessilta vuonna 1910 lähetetyssä nimipäiväkortissa.Teiskon Aunessalmen ylittävä Aunessilta v. 1910 ”nyrkkipostissa” lähetetyissä nimipäiväonnitteluissa Irjalle. Siltaa alittamassa Näsijärven Paarlahdella liikennöinyt höyryalus, ilmeisesti  Teisko-laiva. Laiva kulki mm. Kuusniemen, Vattulan, Pohtolan ja Kulkkilan kautta Viitapohjaan ja takaisin.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Nykyisin Tampereella Kämmenniemessä museosiltana toimiva Aunessilta valmistui Teiskoon toukokuussa 1899 arkkitehti Georg W. I. Schreckin (1859-1925)  suunnittelemana. Tämä Pohjoismaiden kauneimpiin ja korkeimpiin luettava yksikaarinen graniittisilta korvasi aiemman Käälahden ja Kaitaveden välissä sijainneen jo rappeutuneen puusillan.

Valtionapurahasta urakkahuutokauppoihin

Schreckin piirustusten mukaisen Aunessillan hinnaksi arvioitiin alunperin tulevan 50.000 markkaa, joka oli tuohon aikaan huikea summa. Teisko sai kuitenkin 18.11.1897 Keisarilliselta senaatilta 10.000 silloisen markan suuruisen valtionapurahan siltaurakkaan. Urakkaa tarjottiin huutokaupalla tehtäväksi useaan kertaan siinä ensin onnistumatta. Tampereen Sanomat ilmoitti ensimmäisestä 15.3.1898 Kämmenniemessä Kahnan kestikievarissa pidetystä suuresta huutokaupasta:

"Suuri huutokauppa. Väliaikaisessa kunnankokouksessa Teiskossa, joka pidetään Kämmenniemen kylässä, Kahnan kestikiewarissa 15.p. 11 e.pp. tarjotaan Aunesillan rakennus kiwesta ja osaksi raudasta, urakalla tehtäwäksi. Mainittuun rakennukseen saadaan waltiolta työkalut ja työnjohtaja urakalla. Urakoitsijalle kuuluu kaiken rakennusaineen hankkiminen.

Tampereen Sanomat nro 56, 10.3.1898: ”Suuri huutokauppa, tarjotaan Aunesillan rakennus kiwestä ja osaksi raudasta, urakalla tehtäwäksi.”

Urakkatarjousten vähäisyyden vuoksi lopulta 18.6.1898 pidetyssä Teiskon kuntakokouksessa päädyttiin hyväksymään aiemmin jo hylätty ylöjärveläisen Frans Malmlundin alin 28.ooo markan urakkatarjous. Silta edellytettiin valmistuvaksi 1.6.1899 mennessä. Aamulehti kirjoitti kokousta seuraavana päivänä:

Aamulehti nro 139, 19.6.1898: Teiskon kuntakokous, jossa hyväksyttiin urakkatarjous kivisillan rakentamisesta.

Aamulehti nro 139, 19.6.1898: Teiskon kuntakokous, jossa hyväksyttiin urakkatarjous urakkatarjous kivisillan rakentamisesta.

Raskasta ja taidokasta rakennustyötä ”kivenhakkurien” ja ”timpermannien” voimin

Rakennustyö oli jo aikansa ihmetys, jota käytiin seuraamassa kauempaakin. Tampereelta palkattiin ”vuurmanneja” ajamaan hevosilla Korven vuorilta lohkottuja kivijärkäleitä työmaalle. Kuljetuksessa käytettiin tarkoitukseen varta vasten tehtyjä kärryjä, joita vedettiin kiskoja pitkin hevospelillä Aunesjoelle. Aunessillan rakentamiseen osallistunut teiskolainen puumies ja puuseppä Kalle Virtanen (1871-1961) muistelee rakennustöitä seuraavasti: ”Meitä oli viistoista timpermannia, vaikka kivitöitä piti tehtää – kaaritöissä oli niin mahdoton työ. Kivenhakkuria oli kymmenkunta.” Suuren holvikaaren teko kiviä latomalla oli merkittävä tapaus. Virtanen kertoo: ”Kivet hakattiin mäellä koko hyvin osapuille, ja ne oli eri miehet, jotka ne sitten asetteli paikoilleen. Se passaus oli tarkkaa työtä – ei siinä rautoja käytetty, vaan kivet sopivat niin hyvin yhteen.”

Urakoitsijan vararikko, Teiskon kunta vastaamaan työn loppuunsaattamisesta

Työn edetessä kävi kuitenkin pian ilmi, että hyväksytty 28.000 markan urakkatarjous oli huomattavasti alimitoitettu. Teiskon kuntakokouksessa helmikuussa 1899 todettiin, että Malmlund oli nostanut työtä vastaan jo melkein koko urakkasumman, kun työtä oli jäljellä vielä noin puolet. Kunta kieltäytyi maksamasta lisää rahaa ja urakoitsija kieltäytyi puolestaan jatkamasta työtä. Urakan loppuunsaattamiseksi perustettiin teiskolaisista koostunut kunnallinen rakennuskomitea, joka käynnisti työt uudelleen pikaisesti. Mestarina oli Juuse Nieminen Velaatasta. Kuntakokouksesta uutisoi Aamulehti 28.2.1899 seuraavasti:

Aamulehti 28.2.1899: "Kuntakokous Teiskossa. Kokouksen oli walitseminen rakennustoimikunta työtä walwomaan."

Aamulehti 28.2.1899: ”Kuntakokous Teiskossa. Kokouksen oli walitseminen rakennustoimikunta työtä walwomaan.”

Silta valmistuu tulvavuonna 1899

Teiskon kunta joutui sitten vastaamaan rakentamisen loppuunsaattamisesta urakan kokonaiskustannusten noustessa n. 68.ooo markkaan eli yli kaksinkertaisesti urakkasummaan nähden ja reilusti jopa yli alkuperäisen Schreckin suunnitelmiin perustuneen 50.000 markan kustannusarvion. Sillan valmistuminen venyi jonkin verran aikataulusta ja vasta syyskuussa 1899 kuntakokous hyväksyi lopullisesti siltatyön. Tampereen Sanomat kirjoittaa 16.5.1899 jo tuolloin toukokuussa tapahtuneesta ”wiimeisen kiwen laskemisesta” seuraavasti:

Aamulehti nro 111B, 16.5.1899: ”Aunesilta Teiskossa. Torstaina laskettiin wiimeinen kiwi tuohon suureen Aunesillan rakennuksen holwiin, joka on Suomen suurin. Sen jännitys on 19 mtr. pitkä. Warmaan nyt loppuu laiwoilta tuo kiusallinen sawupiipun kaataminen, kun korkeus weden pinnasta on 6 metriä.”

"Muutetut kulkuwuorot. Höyryalus Teiskon kulkuwuorot Elokuun 12 päivästä 1899: Maanantaina klo 5 e. pp. Wiitapohja, Kulkkila, Pohtola, Wattula, Kuusniemi, Aunesilta. Takaisin klo 3 j. pp." Tampereen Uutiset nro 151, 9.8.1899

Vuonna 1899 tulvat aiheuttivat Tampereen seudulla monenlaisia hankaluuksia. Tampereen Uutiset kirjoittaa 24.1.1900 artikkelissaan ”Katsaus wuoden 1899 satamaliikkeeseen” uudesta kivisillasta seuraavasti: ”Melkoista haittaa satamaliikkeelle teki wiime wuonna niinikään entistä korkeammalle noussut wesi. Olikin sen tähden laitettawa waralaitureita, ja niin syntyi hankaluutta tawarain kuljettamisessa laiwaan ja sieltä pois. Weden korkealle nousu niinikään teki mahdottomaksi laiwojen pääsyn Teiskossa olewan Aunesillan alitse. Täälläkin sentähden oli korjaus toimitettawa, rakennettiin komea, korkealla wedestä oleva kiwisilta, joka siwumennen sanoen kysyen noin 70.000 mk:n uhrauksen. Mutta nyt onkin sitten wäylä wapaasti kuljettawissa, huolimatta weden noususta.”

Aunessillan vaiheita ”museosiltojen helmeksi”

Aunessilta rakennettiin aikanaan hevosajoneuvoille ja vuosien saatossa se ei enää pystynyt turvallisesti vastaamaan lisääntyvän autoliikenteen haasteisiin. Teiskon kotiseututyön uranuurtaja ja vaikuttaja Johan Nikolai ’Jussi’ Mäenpää (1911-2001) kirjoittaa Teiskon Joulun 1984 artikkelissaan sillalla vuosien varrella tapahtuneista monista haavereista, joista kuitenkin onneksi selvittiin ilman kuolonuhreja. Esimerkiksi vuonna 1975 vehnäjauholastissa ollut rekka oli sukeltanut kaiteen läpi Aunessalmeen. Kuljettaja selvisi rysäyksestä vähin vammoin, mutta vehnäjauhot olivat levinneet kaikki veteen. Joku kämmenniemeläisistä oli huomannut, että ”kyllä nyt on Kämmenniemessä pullataikinaa. Olis vaan vähän hiivaa ja maan kauhee uuni.

Nykyisin Aunessilta on entisöity museosillaksi. Jussi Mäenpää kiittää em. artikkelissaan museointia: ”Tämä suoritettiin vielä niin hienosti ja parhaalla mahdollisella tavalla, että Aunessilta tulee varmasti loistamaan tiemuseoiden helmenä kauan.

Vuodesta 1983 Aunessilta on toiminut kevyen liikenteen väylänä ajoneuvoliikenteen siirryttyä viereiselle Kaitaveden sillalle. Seuraavassa videossa nykyisiä näkymiä sillalta ja sen ympäristöstä.


Lähteitä:

  • Atro Karimaa: Kalle Virtanen – viimeinen Aunesillan rakentajista muistelee, Teiskon Joulu 1964
  • Juha Miettinen: Aunesilta 100 vuotta Teiskon yhdistäjänä, Teiskon Joulu 1999
  • Jussi Mäenpää: Aunessilta, tiemuseoiden helmi, Teiskon Joulu 1984
  • Päivi Tapola: Rakentajan elämä Georg W.I. Schreck,
    Juva 2011
  • Aamulehti 1898 – 1899 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Sanomat 1898 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Uutiset 1898, 1900 (ks. artikkeli)

Viikinsaari tamperelaisten huviretkikohteena 1800-luvulta

Viikinsaaren laituri laivaa odottavine ihmisineen vuoden 1902 Tampere-postikortissa Wiikinsaaren laituri laivaa odottavine ihmisineen v. 1902 lähetetyssä Tampere-postikortissa: ”Herttainen tervehdys Annille, tässä kortissa olen minäkin omassa persoonassani jos Anni löytää. Alexina”. Viesti viittaa siihen, että kortin kirjoittaja löytyy kuvasta. Kortti J. Nyman Fotografi atelier, Tammerfors.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Kaidesaaresta Viikinsaareksi, lisääntyvää laivaliikennettä ja ravintolapalveluja

Pyhäjärvessä sijaitseva Viikinsaari on ollut tamperelaisten suosittu huviretkien kohde ja vapaa-ajanviettopaikka jo 1800-luvulla.

Viikinsaaren ja sen vieressä sijaitsevan Lehtisaaren nimenä oli vielä 1800-luvun alkupuolella Kaidesaari, joka oli Nuolialan Perttulan talon omistuksessa. Talon viinaanmenevän leskiemännän kerrotaan myyneen saaret Viikin kartanolle yhdestä korttelista viinaa, eli pienestä kannullisesta. Viimeisen tilkan maistettuaan emäntä oli todennut ”Kaidesaarikin meni että kalahti”. Kauppatapahtuman jälkeen saarista suurempaa Kaidesaarta alettiin kutsua Viikinsaareksi.

Lisääntyvä laivaliikenne mahdollisti enenevässä määrin retkeilyt myös Viikinsaareen. Höyryalus Onni kuljetti valmistumisestaan kesäkuusta 1870 lähtien kaupunkilaisia saareen Laukontorin rannasta. Tampereen Sanomat kirjoittaa 28.6.1870:

Tampereen Sanomat 28.6.1870: Johanneksenpäivänä seka sen aattone oli ihanat ilmat, jonka tähden melkein kaikki wäki tulwaili ulos kaupungista luonnon kauneutta ihailemaan, kesänpyhää wiettämään. Pellavatehtaalaisille oli yhtiö aattona toimittanut huwin Pyynikkeellä, ja samoin oli pumpulitehtaan yhtiö työwäellensä laatinut huwimatkan meritse Teiskoon. Herra Petterson'in pyhäksi walmistunut uusi höyrypursi "Onni" kuljetti matkustawia kaupungin, Pyynikkeen ja Wiikinsaaren wälillä. - Ruis hedelmöitsee paraikaa.

Tampereen Sanomat 28.6.1870: Herra Petterson’in pyhäksi walmistunut uusi höyrypursi ”Onni” kuljetti matkustawia kaupungin, Pyynikkeen ja Wiikinsaaren wälillä. – Ruis hedelmöitsee paraikaa.

Leipuri- ja kondiittorimestari Carl Gustaf Malakias Tallqvist (1822-93) piti jo tuolloin 1870-luvun alussa Kaidesaaressa ulkoravintolaa, joka oli erityisesti herrasväen suosiossa. Tallqvist osti saaret sittemmin omistukseensa vuonna 1881 Viikin kartanon omistajalta Carl Gustaf Brakelilta (1823-1906). Ravintolapalveluita tarjottiin saarella kahdessa paikassa: rahvaalle nykyisen ravintolarakennuksen paikalla ja hienostolle erillisessä ns. Huvirannan hotellissa, joka sijaitsi nykyisen uimarannan päätepaikassa sijaitsevalla rantakummulla.

C. G. M. Tallqvistin ilmoitus Koi.-lehdessä 5.6.1880: "Ilmoitus! Wiikinsaari on aukaistu yleisön huwitusta warten tästä päivästä alkaen koko kesäajaksi".

C. G. M. Tallqvistin ilmoitus Koi.-lehdessä 5.6.1880: ”Ilmoitus! Wiikinsaari on aukaistu yleisön huwitusta warten tästä päivästä alkaen koko kesäajaksi”.

Tallqvistin sairastuttua 1880-luvun loppupuolella saaren ravintolatoimintaa ei voitu enää jatkaa ja saaren hoito jäi muutamaksi vuodeksi retuperälle. Saaressa majaili mm. omistajan pässejä, Etelä-Pirkkalan talojen varsoja sekä erilaista joutoväkeä, joka aiheutti juopottelullaan ja tappelunujakoillaan häiriötä.

Viikinsaari ja Lehtisaari kaupungin omistukseen

Vuonna 1888 Tampereen kaupunginvaltuusto teki päätöksen Viikinsaaren ja Lehtisaaren ostamisesta kaupungille ja 15 000 markan kauppahinta osoitettiin anniskeluvoittovaroista. Lopullinen kauppa kuitenkin viivästyi ja toteutui vasta viisi vuotta myöhemmin vuonna 1893. Kauppaa vauhditti se, että tarkoituksenmukaisia huvipaikkoja oli kaupungissa vähän ja juopottelu sekä kaikenlainen huono elämä järjestäytymättömissä paikoissa aiheuttivat häiriöitä. Vuonna 1897 saaret yhdistettiin kaupunkiin myös kirkollisessa ja hallinnollisessa mielessä. Saaren tultua kaupungin omistukseen sitä alkoi pian isännöimään lunastuksesta aloitteenkin tehnyt työväenyhdistys.

Valtuusto asetti ns. Viikinsaaren komitean ja saareen saatiin uusi laivalaituri, vartijantupa ja ravintolarakennuksia korjattiin. Rakennukset paloivat kuitenkin pian ja vuonna 1895  myönnettiin jälleen anniskeluvoittovaroista uuden kesäravintolan rakentamiseen. Tämäkin ravintola tuhoutui tulipalossa huhtikuussa 1900, mutta vielä samana vuonna pystytettiin tilalle uusi rakennus kaupunginarkkitehti Lambert Pettersonin (1864-1938) suunnittelemana. Sama rakennus toimii nykyisinkin liki samanlaisessa asussaan kesäravintolana ja sen nimi on saaren historiasta periytyvä ”Wanha Kaidesaari”.

”Wiikinsaari Tampereella”, 1900-luvun alun postikortti Tampereelta. Kuvassa arkkitehti Lambert Pettersonin suunnittelema uusi ravintolarakennus vuodelta 1900, jossa nykyisin toimii kesäravintola ”Wanha Kaidesaari”.

Railakasta juhannuksenviettoa

Kesää ja etenkin juhannusta vietettiin Viikinsaaressa perinteisesti ja usein melko railakkain menoin. Vuodelta 1875 on tallennettuna kertomus Hermann Kaufmannin (1840-1908) muistelmateokseen ”Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä”.  Höyryalus Vanaja oli ajautunut Viikinsaaren ja Pereensaaren välissä olleelle karille noudettuaan yöllä retkeläisiä Viikinsaaren laiturista. Kyseinen kari oli tunnettu ja Kauffman kirjoittaa karilleajon johtuneen siitä, että perämies oli ”humussa ja sumussa” ja kapteenilla oli täysi työ pitää järjestyksessä matkustavaisia, jotka olivat ”enemmän tai vähemmän selvänä”. Moni alkoi jo riisuuntua uidakseen takaisin saareen, kunnes haaksirikkoutuneet saatiin soutuveneillä turvaan. Tapauksesta löytyy uutinen Tampereen Sanomissa 29.6.1875:

Tampereen Sanomat 29.6.1875, uutinen höyryalus Vanajan karilleajosta Viikinsaaren lähellä

Tampereen Sanomat 29.6.1875, uutinen höyryalus Vanajan karilleajosta Viikinsaaren lähellä

Tampereen Sanomat kertoi juhannustunnelmista 26.6.1897: ”Juhannusta wiettiwät ne, jotka waan olivat tilaisuudessa, luonnon helmassa. Laiwat, jotka juhannusaattona lähtiwät kaupungin satamista, oliwat täpö täynnä maalle pyrkiwiä kaupunkilaisia. Jotka eivät edemmäksi päässeet, ne meniwät juhannuksena Wiikinsaareen, jonne Neptun III ja Jyry wäkeä kuljettiwat.  Neptun III:ssa kuuluu olleen tappelu, jossa erästä miestä lyötiin halolla. Pari sankareista korjasi poliisi, ja tulewat miehet syytteeseen juhannusilostaan.” Tampereen Uutiset kirjoitti juhannuksesta kolme vuotta myöhemmin 26.6.1900: ”Yleisön käytös kaupungissamme juhannuksena ei ollut warsin mallikelpoinen. Humalaisia säilytettiin poliisiarestissa 50:nen paikoille, josta Wiikinsaaren ’putkassa’ 6 henkilöä. Näiden joukossa oli muuan nainenkin”.

Kalastus- ja marjastusretkiä saariin

Varsinkin Tampereen vanhemmalla työväestöllä oli tapana viettää kesää kalastamalla ja marjastamalla sunnuntaisin. Monessa perheessä oli soutuvene, jolla lähdettiin jo lauantai-iltana kalastus- tai marjastusretkille Näsijärven ja Pyhäjärven saariin. 1900-luvun alkupuolella saariretkille lähdettiin myös 10-30 hengen kirkkoveneillä arki-illoin ja pyhinä. Retkillä leikittiin ja nautittiin eväitä keitellen kahvia kivenkoloissa.

Soutuveneitä ja huviretkeilijöitä Viikinsaaren rannassa v. 1907 Tampereelta lähetetyssä postikortissaSoutuveneitä ja huviretkeilijöitä Viikinsaaren rannassa v. 1907 Tampereelta Helsinkiin lähetetyssä postikortissa. Eemil Lyytikäisen kirjakauppa, Tampere.

Nykyinen Viikinsaari – ohjelmatarjontaa kaikenikäisille

Viikinsaari on nykyään edelleen tamperelaisten vehreä kesäkeidas sekä matkailijoidenkin suosima käyntikohde ja nähtävyys. Entinen putkarakennus toimii nykyisin ekumeenisena Pyhäjärven kappelina. Lisää tietoa palveluista ja ohjelmatarjonnasta laivayhteyksineen löydät täältä.

Juhannustunnelmia kokon ääreltä vuonna 2011

Päivitys 25.6.2011: tunnelmia Viikinsaaren juhannuskokolta:

Lähteitä:

  • Tupu Anttila: Pyynikki Tampereen helmi, Tampere 1995
  • Toivo Rainio: Viikinsaaren vaiheita, Tammerkoski 1/1938
  • Tyko Varto: Lapsuuteni Tampere, Tampere 1958
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia osa III, Tampere 1935
  • Koi.-lehti 1880 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Uutiset 1870 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Sanomat 1897, 1900 (ks. artikkeli)

Ilomäen näkötorni Pyynikillä – aikansa kuuluisa nähtävyys Tampereella

Ensimmäinen Pyynikin näkötorni, ns. Ilomäen näkötorni Tampere-kortissa 13.9.1902.Pyynikin Ilomäen näkötorni kuvattuna väritetyssä Tampere-postikortissa. Nimipäiväonnittelut Sulolle 13.9.1902: ”Niin vähäinen ja halpa on lahjasemme tää, mut Sulon sydän hellä sen toki ymmärtää”. Kortti Emil Lyytikäisen kirjakauppa.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Puinen ns. Ilomäen näkötorni oli ensimmäinen näkötorni Pyynikin harjulla. Tampereen kaupunki rakennutti tämän n. 20 metriä korkean tornin vuonna 1888 osana merkittäviä valmisteluja yleisiä soitto- ja laulujuhlia varten arkkitehti Georg Schreckin (1859-1925) piirustusten mukaan.

Ilomäki sai nimensä jo vuonna 1868 ravintoloitsija Emanuel Joselinin (1836-1873)  tälle paikalle rakentaman huvihuoneen vihkiäisissä. Paikalla oli ollut jo aikaisemmin v. 1844 keräysvaroin rakennettu paviljonki, joka sittemmin tuhoutui tulipalossa. Tampereen Sanomat kirjoittaa vihkiäisistä viitaten samalla tuon aiemman rakennuksen ”katoamiseen sauhusta ja liekistä” 4.8.1868 (ks. allaoleva uutinen): ”Kauppias ja Rawintolan isäntä Joseliini tänä suvena rakennutti uuden huwihuoneen, edellyttämällä ett’ei yleisön oikeudentunto ole wähempi täällä kuin muuallakaan warjelemaan tätä yksinäistä huonetta kaikelta wäkiwallalta. Jonakuna päiwänä wihittiin huone wähäisillä pidolla, joihin hra Joseliini oli kutsunut usioita henkilöitä, ja annettiin niissä paikalle nimi Ilomäki”.

Ko. ravintoloitsijan nimestä löytyy kahdenlaista tietoa eri lähteistä – Tampereen Sanomien mukaan kyseessä on ollut Joselin, monessa muussa julkaisussa mainitaan kuitenkin Tallqvist.

Ilomäen huwihuone rakennettu Pyynikille

Tampereen Sanomat 4.8.1868, uutinen ravintoloitsija Joselinin rakennuttaman huwihuoneen vihkimisestä ja paikan nimeämisestä Ilomäeksi.

Noin viikko ennen Ilomäen tornin valmistumista 9.6.1888 Aamulehti kirjoittaa seuraavasti – huolta on ollut jo tuolloin töhrijöiden aikaansaannoksista: ”Tornin huippuun on pääsy werrattain wähäwaivainen ja mukawia lepopaikkoja on välillä. Ylhäällä aukeaa peräti laaja ja waihteleva näköala, jonka ihailemiseksi saadaan wielä kiikari, yksityisten kaupunkilaisten harrastuksesta. Sanalla sanoen, torni tulee kaikinpuolin semmoiseksi kuin sen pitikin. Mutta toista on pysyykö se semmoisessa kunnossa kauankin. Tuskin oliwat portaat siksi paikoillaan, että huippuun woitiin kohota, kun sitä alettiin loaista kirjoituksilla. Ei kulune kauan, ennenkun lyijykynän asemasta tartutaan weitseen ja aletaan piirtää kirjaimia ja ruokottomia kuwia, jotka owat tämän pahan tawan ja huonon kekseliäisyyden wälttämättömiä seurakumppania”.

Aamulehti kertoo 19.6.1888 juuri valmistuneesta tornista näin: ”Näkötorni Ilomäellä on walmiina ja tänään ensi kertaa käytettäwänä. Pääsy maksaa hengeltä 10 penniä. Rakennus on soma, onnistunut, eikä huolimatta korkeudestaan, ollenkaan huoju. Kiikari, joka sinne on tilattu, ei wielä ole saapunut. Torni on rakennettu arkkitehti Schreckin piirustusten mukaan  ja seudun kaunistamista on johtanut puutarhuri Gauffin”.

Aamulehti 19.6.1888: Näkötorni Ilomäellä valmiina

Aamulehden uutinen 19.6.1888: Näkötorni Ilomäellä valmiina

Näkötorni on ollut alkujaankin melkoisen vetovoimainen nähtävyys, koska ensimmäisen viikon aikana siellä kävi peräti 3600 henkilöä (Tampereen Sanomat 25.6.1888).  Kävijöistä merkittävä osa tuolloin lienee ollut samaan aikaan Pyynikillä vietettyjen kolmipäiväisten laulu-ja soittojuhlien osanottajia.

Puinen torni palveli kävijöitä kolmisen vuosikymmentä, kunnes se vaurioitui vuoden 1918 taisteluissa. Sen paikalle rakennettiin vuonna 1929 nykyinen graniittinen näkötorni kaupungin 150-vuotisjuhlaan. Tämän 26-metriä korkean Pyynikin näkötornin on suunnitellut arkkitehti Vilho Kolho. Tornin juurella on Pyynikin näkötornin kahvila, joka on erityisesti tunnettu munkeistaan.
Lähteitä:

  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Väino Wallin: Tampereen historia, osa II, Tampere 1903
  • Väino Voionmaa: Tampereen historia, osa III, Tampere 1932
  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Jouni Keskinen:
    Kaupunginosa VII: Pyynikki ja Pyynikinharju
  • Museovirasto, verkkosivut
  • Tampereen Sanomat 1868 ja 1888 (ks. artikkeli)
  • Aamulehti 1888 (ks. artikkeli)

Tampere-postikortti Ruovedeltä 1907: ”Isä tulee kotiin Pohjola-laivalla”

Höyrylaiva Pohjola Mustanlahden satamassa, Kortelahden laiturissa, Tampere-postikortti v. 1907Uusi höyrylaiva Pohjola miehistöineen ja matkustajineen Tampereella Mustanlahden satamassa Kortelahden laiturissa, väritetty Tampere-postikortti vuodelta 1907. Komentosillalla lienee itse laivan kapteeni Albert Sandell
(entinen Tampere-laivan kapteeni).

Pohjola-laiva Tampere-postikortissa Ruovedeltä v. 1907Kortti on kirjoitettu Ruovedellä 18.7.1907 ja se on postitettu Tampereelta Houtskäriin seuraavana päivänä. Isän viesti Fanny-tyttärelle: ”Isä lähtee nyt kotiin Pohjola-laivalla. Siellä tietysti on isälle kirjeitäkin, kyllä vastaan heti. Isä”

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Sisävesihöyrylaiva Pohjola valmistui vuonna 1905 vastaamaan alkaneen vuosisadan yhä vaativampaan liikennetarpeeseen ja olikin valmistuessaan Näsijärven laivaston suurin ja nopein. Rakentajana oli  tamperelainen konepajayritys Sommers, af Hällström & Waldens.

"Uusia höyrylaiwoja" - uutinen rakennettavasta Pohjola-laivasta Tampereen Konetehtaalla, Aamulehti nro 67, 21.3.1905 - klikkaa kuvaa suuremmaksi

”Uusia höyrylaiwoja” -uutinen rakennettavasta Pohjola-laivasta Tampereen Konetehtaalla, Aamulehti nro 67, 21.3.1905 – klikkaa kuvaa suuremmaksi

"Höyrylaiwaliikenne Näsijärwellä" -uutinen juuri valmistuneen matkustajahöyrylaiwa Pohjolan "koettelusta", Aamulehti nro 129, 6.6.1905 - klikkaa kuvaa suuremmaksi

”Höyrylaiwaliikenne Näsijärwellä” -uutinen juuri valmistuneen matkustajahöyrylaiwa Pohjolan ”koettelusta”, Aamulehti nro 129, 6.6.1905 – klikkaa kuvaa suuremmaksi

Pohjola-laiva liikennöi alusta alkaen Runoilijantietä, eli reittiä Tampere-Ruovesi-Virrat ja takaisin. Aamulehti 6.6.1905: ”Erittäinkin toiwottavaa olisi, että turistiliike yhä enemmän suuntautuisi näille seuduille, jotka kauneudessa wetäwät wertoja Suomen ihanimmille. Toiwomme uudelle yhtiölle parasta menestystä.”

Laivaliike Tampere-Ruovesi-Virrat - ilmoitus, Aamulehti nro 131 08.06.1905

Laivaliike Tampere-Ruovesi-Virrat – ilmoitus, Aamulehti nro 131 08.06.1905

Hupainen laivamatka uudella, aistikkaasti sisustetulla höyryalus "POHJOLALLA" Kortelahden satamasta luonnonihanaan Ruoveden Jäminkiin, Aamulehti nro 153 07.07.1905

Hupainen laivamatka uudella, aistikkaasti sisustetulla höyryalus ”POHJOLALLA” Kortelahden satamasta luonnonihanaan Ruoveden Jäminkiin, Aamulehti nro 153, 07.07.1905

Pohjola-laivan matkustaja kirjoittaa toimitukselle, Aamulehti nro 184 12.08.1905

Pohjolan matkustaja: ”Katson siis olevani welvollinen antamaan kaiken tunnustukseni sille siisteydelle ja hyvälle järjestykselle, joka wallitsee Pohjola-laiwalla sekä rawintolan suhteen että muuten ja myöskin sille ystävälliselle kohtelulle, jota laiwan päällikkö ja palwelijat osoittavat matkustavaisille.” Aamulehti nro 184 12.08.1905

Pohjola-laivan omistaja oli alkuaan Tampereen-Virtain Höyrylaiva Oy, myöhemmin Höyrylaiva-Osuuskunta Tarjanne. Vuodesta 1967 se siirtyi Runoilijan tie Oy:n haltuun.

Nykyisin laiva on lähes korjauskelvottomassa kunnossa maalle nostettuna Ruoveden Jäminkipohjassa (ks. kuvia).

Lähteitä:

  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Jenni Hoikka:
    Tampereen Konetehtaan historia
  • Arvo Ruohonen: Laivoja ja laivamiehia Tampereen vesillä
  • Aamulehdet vuonna 1905 (ks. artikkeli)

Sandbergin talo – rautakauppaa Tampereella vuodesta 1882

Kauppakatua ja Sandbergin talo - vanha Tampere-postikortti v. 1903

Näkymä Kauppakadulle Kauppatorilta eli nykyiseltä Keskustorilta vuonna 1903 Tampereelta Helsinkiin lähetetyssä kortissa. Vasemmalla Raatihuone ja oikealla apteekkari Thomas Clayhillsin rakennuttama ja kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen suunnittelema Sandbergin talo, joka rakennettiin paikalta purettujen puurakennusten tilalle kolmessa vaiheessa vuosina 1882-1897.

Apteekkari Thomas Clayhillsin ilmoitus Tampereen Sanomissa 28.1.1880

Apteekkari Thomas Clayhillsin myynti-ilmoitus tontillaan sijainneiden puurakennusten ”hajottamisesta ja pois vetämisestä” Tampereen Sanomissa 28.1.1880

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Rautakauppias Wilhelm Sandberg (1843-1887) piti rautakauppaa tässä tyyliltään uusrenesanssisessa talossa Kauppakadun ja Kauppatorin kulmassa vuodesta 1882 kuolemaansa asti vuoteen 1887, minkä jälkeen Sandbergin nimellä tunnettu rautakauppa toimi talossa aina 1960-luvulle asti.

Rautakauppias Wilhelm Sandbergin muuttoilmoitus Tampereen Sanomissa 20.5.1882

Rautakauppias Wilhelm Sandbergin ilmoitus muutosta Kauppatorin ja Kauppakadun kulmaan Tampereen Sanomissa 20.5.1882

Rautakauppias Wilhelm Sanbergin myynti-ilmoitus Aamulehdessä 5.5.1883

Wilhelm Sandbergin rautakaupan mainos Aamulehdessä 5.5.1883

Wilhelm Sandbergin kuolinilmoitus Tampereen Sanomissa 23.3.1887

Wilhelm Sandbergin kuolinilmoitus Tampereen Sanomissa 23.3.1887

Tampereen Sanomat 20.5.1887:

”Kauppias Wilhelm Sandberg kuoli täällä eilen iltapäivällä 43 vuoden ikäisenä. Vainaja oli aluksi konttoristina G.O. Sumeliuksella ja lähes 9 vuotta sitten perusti hän täällä oman rautakauppaliikkeen, joka heti laveni sangen suureksi ja jota hän kuolemaansa asti jatkoi, waikka ankara tauti häntä piti wuoteella sitte wiime kesän”.

Lähteet:

  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Kaupunki 1870-1900, Niina Ketonen: Sandbergin talo, F.L. Calonius
  • Aamulehti 5.5.1883 (ks. tekstit ed.)
  • Tampereen Sanomat 1880 – 1887 (ks. tekstit ed.)

Onnea uudelle vuodelle 1897! Sommitelmapostikortti kuvaa wanhaa Tamperetta

Vanha Tampere-postikortti, värillinen sommitelmakortti - Onnea uudelle vuodelle 1897! Johan Viktor Blomin tervehdys Tampereelta Antti Luutoselle VisuvedelleSommitelmakortti Tampereelta: kauppias, konsuli Johan Viktor Blomin lähettämät uuden vuoden 1897 onnentoivotukset
kauppias Antti Luutoselle Wisuvedelle.
Kortti H. T. Bärlund.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Tampereen vanhan vaakunan lisäksi postikortissa kuvattuna kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä:

  • ”Uusi kirkko” eli nykyinen Aleksanterin kirkko
  • Näkymä kohti Esplanadia eli nykyistä Hämeenpuistoa ja keskustaa Aleksanterin kirkon tornista kuvattuna
  • Liina- eli pellavatehdas sekä Tammerkosken yli johtanut puinen Pikkusilta, ennen nykyistä v. 1900 rakennettua Satakunnansiltaa
  • Tammerkosken yläjuoksua Frenckellin sekä Finlaysonin tehdasrakennuksineen, oikealla Tampereen Mylly

Vanha Tampere-postikortti, värillinen sommitelmakortti - Onnea uudelle vuodelle 1897! Johan Viktor Blom Postileimat kertovat kortin lähteneen Tampereelta 30.12.1896 ja saapuneen Ruovedelle seuraavana päivänä 31.12.1896

Kauppias J.V. Blomin lehti-ilmoitus, Tampereen Sanomat nro 146, 16.12.1896Korttiin liittyvien tamperelaisten liikkeiden ilmoittelua Tampereen Sanomissa joulukuussa 1896: 
  • J. V. Blomin sekatavarakauppa: ”Myytävänä. Nyt sisääntullut: Mankeloituja ja mankeloimattomia 1:ma Kuiviakaloja…”, Tampereen Sanomat nro 146, 16.12.1896
  • H. T. Bärlundin kirjakauppa: ”Joulunäyttely”, Tampereen Sanomat nro 145, 14.12.1896
    ”Tälläkin kertaa on näyttely, joka paitsi warsinaista puotihuoneustoa, on sijoitettu 3 muuhun huoneeseen, warsin arwokas ja miellyttäwä. Täällä on suuri warasto suomalaista ja ruotsalaista lasten kirjallisuutta, suomalaista ja ulkomaalaista kaunokirjallisuutta, hengellistä kirjallisuutta y.m. aistikkaasti näytteille järjestettynä. Paitsi kirjoja on sitte näytteillä kaikenlaisia kirjoitusmiehen tarpeita, joulukuusen koristeita, peliä, tupakkapöytiä, koristehyllyjä, kipsikuwia, naistenlaukkuja, kandelabereita, joulukortteja…”

Kirjakauppa H.T. Bärlundin ilmoitus joulunäyttelystä, Tampereen Sanomat nro 145, 14.12.1896


%d bloggers like this: