Kynttilänpäivän terveiset Pyynikki-aiheisessa postikortissa

tulitikkutehtaan_rakennuksia_kynttilanpaivaKynttilänpäivätervehdys 1900-luvun alun kehyspostikortissa, jossa Pyynikin tulitikkutehtaan rakennuksia Pyhäjärven rannassa. Kustantaja Emil Lyytikäisen Kirjakauppa, Tampere/Hans A. Hanson, Lübeck

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Pyynikin tulitikkutehtaan rakennuksia kynttilänpäivätervehdyksessä

Kynttilänpäiväksi rouva Kivelle osoitetussa postikortissa on kuvattuna Pyynikin tulitikkutehtaan rakennuksia. Näkymä on Pyhäjärven Jalkasaaresta tulitikkutehtaan suuntaan. Etualalla Jalkasaaren ja rannan välisellä niemekkeellä on tulitikkutehtaan työväen asuntorakennus, josta vasemmalle näkyy tulitikkutehtaan isännöitsijän asuinrakennus kupolikattoineen. Taustalla oikealla erottuu Joselininniemi, jonka kärjessä sijaitsi kauppias Gustaf Oskar Sumeliuksen (1835-1895) huvila. Lue lisää Pyynikin tulitikkutehtaasta aiemmasta artikkelista täältä.

Kevättä kynttelistä

Helmikuun alussa vietettävä kynttilänpäivä on saanut alunperin nimityksensä siitä, että keskiajalla kynttilänpäivänä vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Kyse oli puhdistautumisesta, kynttilät karkottivat pahaa tulensa valolla. Wikipedian mukaan kynttilöitä vihitään edelleen katolisessa kirkossa.

Kynttilänpäivää on alunperin vietetty 40 päivää joulusta eli  helmikuun 2. päivänä. Nykyään kynttilänpäivää vietetään tätä seuraavana sunnuntaina. Mikäli tämä päivä sattuu laskiaissunnuntaiksi, kynttilänpäivä siirtyy viikkoa aikaisemmaksi.

Erityisesti kansatieteen ja talonpoikaisen kulttuurin asiantuntijana tunnettu akateemikko Kustaa Gideon Vilkuna (1902-1980) on kirjoittanut Vuotuinen ajantieto -teoksessaan kattavasti suomalaisesta kansanperinteestä, vanhoista merkkipäivistä ja kalenterista sääennustuksineen.

Kynttilänpäivää pidetään viimeisenä sydäntalven merkkipäivänä ja sen jälkeen aletaan odottamaan kevättä: ”Kevättä kynttelistä” tai ”ensimmäisestä suojasta kynttilän jälkeen on yhdeksän viikkoa sulaan veteen, jäiden lähtöön”.

Kynttilänpäivänä vallinneen säätilan mukaan on ennustettu säätä: ”Kun ei kylmä kynttelinä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntäjältä” eli leuto kynttilänpäivä on povannut keväälle kylmiä kyntösäitä.

Kynttilänpäivä Tampereella vuonna 1908

tampereen-kaupunki-lahetys-lehti_1908

Tampereen kaupunkilähetys -viikkolehti ilmoitti kynttilänpäivänä v. 1908 esim. Johanneksen kirkossa eli Tuomiokirkossa pidettävän kolme saarnaa. Luterilaisella rukoushuoneella oli hengellinen iltama.

Lähteitä:

  • Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1982 (3. lis. p.)
  • Tampereen kaupunkilähetys -lehti 1908

Vesikioskit kaupunkilaisten kesäkeitaina Tampereen puistoissa

1903_Vesikioski_Tammerkoski_Koskipuisto_webKoristeelliset vesikioskit olivat tuttu näky Tampereen postikorttinäkymissä. Vuonna 1903 lähetetyssä kortissa on vesikioski Koskipuistossa. Takana Tammerkoski tehtaineen ja mm. Tampereen mylly. Kustantaja Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjakauppa, Tampere

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Kirkon näköiset vesikioskit Tampereen kaupunkikuvassa

Monissa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen postikorteissa on kuvattuna kaupunkinäkymissä koristeellisia, ”pienen kirkon näköisiä” puukioskeja. Suuri osa näistä vesi- eli virvoitusjuomakioskeista sijaitsi Tampereellakin puistoissa ja niillä on ollut merkittävä osa kehittyvää puistokulttuuria.

Tampereen keskustan puistojen synnystä 1800-luvulla – Kaunistuskomitea kaupunkia komistamaan

Vuonna 1865 Tampereella syttyneen suuren tulipalon jälkeen laadittiin uusi asemakaava. Senaatti vahvisti lääninarkkitehti C. A. Edelfeltin (1818-69) asemakaavan v. 1868, joka pohjautui arkkitehti C. L. Engelin (1778-1840) v. 1830 laatimaan kaavaan. Vahvistetussa kaavassa Esplanadi eli nykyinen Hämeenpuisto levennettiin paloturvallisuuden vuoksi 60 metriin, joka on myös Hämeenpuiston nykyinen leveys. Esplanadin lisäksi kaavassa esitettiin rakennettavaksi useita muitakin puistokatuja tulipalojen leviämisen estämiseksi.

Samoihin aikoihin säätyläiset ja porvaristo alkoivat kiinnittää yhä enemmän huomiota kaupungin ulkoasuun ja siisteyteen. 1868 perustettiin kaupungin kaunistamista varten nk. Kaunistuskomitea, joka sai rahoituksensa 1930-luvulle asti kaupungin anniskeluosakeyhtiön voitoista. Komitean tehtävänä oli suunnitella ja huolehtia kaupungin istutusten kunnosta. 1800-luvun lopulta lähtien alettiin palkata kaupunginpuutarhureita suomalaisiin kaupunkeihin. Kaupunginpuutarhurit vastasivat lähinnä kaupunkien puu- ja pensasistutusten hoidosta, mutta lisäksi useimmiten myös uusien puistoalueiden suunnittelusta. Tampereen ensimmäiseksi kaupunginpuutarhuriksi nimitettiin K. J. Gauffin (1846-1906).

Lisääntynyt vapaa-ajanvietto puistoissa – kioskien arkkitehtuuri kaupungin koristukseksi

1800-luvun loppupuolella vapaa-aikaa alettiin viettää entistä enemmän kodin ulkopuolella. Uudenlaisen elämäntavan ympärille syntyi ulkoilmaravintoloita, virvoitusjuoma- ja sanomalehtikioskeja. Myös Tampereella alettiin rakentaa kiinteitä kioskeja yleensä puistoihin tai aukioiden reunoille.

Monissa aikakauden postikorteissa näkyy puistoissa vapaa-aikaansa viettäviä ihmisiä ja kaupunkikuvaan on ilmestynyt kioskeja, kuten alla.

1900_Esplanaadi_vesikioski_webKesäpäivää viettäviä rouvia ja lastenhoitaja lastenvaunuineen vesikioskin lähellä Esplanadilla eli nykyisessä Hämeenpuistossa

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen puurakenteisissa kioskeissa silmiinpistävää on niiden koristeellisuus. Kioskien samoin kuin puistorakennusten, huvimajojen ja paviljonkien tuli olla kauniita, kaupungin koristuksia. Niiden arkkitehtuurin tuli houkutella ostajia ja edistää niissä tapahtuvaa kauppaa. Tampereella kioskeja rakensi ainakin Tampereen Sorvariteollisuus Osakeyhtiö. Aamulehdessä se markkinoi toimittavansa Tampereen ja Helsingin myymälöistään mm. vesikioskeja ja huvimajoja ja erikoisalansa olevan ”spiraali, ovaali ja kulmikkaat sorvaukset”. Kioskien ulkonäössä oli persoonallisia eroja ja esim. Selinin vesitehtailijan mukaan puusepät saivat käyttää vapaasti mielikuvitustaan.

Tamperelainen sanomalehti uutisoi huhtikuussa 1902 vesitehtailija Frans Selinille kesäksi rakennettavasta vesikioskista. Kioskin oli suunnitellut arkkitehti Yrjö Blomstedt Vesikioski_suomalaiseen_tyyliin_1902_web(1871-1912) Jyväskylästä ja sen rakensi Tampereen Sorvariteollisuus. Ote oheisesta ilmoitustekstistä:

Wesikioski suomalaiseen tyyliin. Wesitehtailija Frans Selinille täällä ruwetaan pian kaunginwaltuusmiesten antamalla luwalla rakentamaan wesikioski esplanaadille, Kauppakadun warrelle Aleksanterin kirkkoa wastakkain wanhan kioskin sijaan, joka puretaan. Uusi myymälä tulee erikoisempi kuin muut wesikioskit kaupungissamme. Se tulee muistuttamaan suomalaiskuosista huwilaa tukkanurkilla ja jyrkällä katolla. Wirwokkeita nauttiwain puolelle tulee tilawat werandat. 

Kivennäisvesiteollisuuden alkua Tampereella: apteekkarin terveellistä seltterivettä putelitta

Kivennäisvesiteollisuuden aloitti Tampereella v. 1877 apteekkari Thomas Clayhills (1844-1908). Clayhills mainosti vesitehtaansa tuotteita Tampereen Sanomissa keväällä 1879 oheisella Thomas_Clayhills_vesitehdas_mainos_Tampereen_Sanomatilmoituksella. Tarjolla oli alennetuilla hinnoilla ”Seltteri- ja Sodawettä” 15 penniä pullo, ”putelitta” eli ilman pulloa. Samoin myytävänä on ollut ”Limonaatia” sitruunan kanssa, putelitta. Asiakaspalvelu kotiinkuljetuksineen on toiminut jo tuolloin liki 140 vuotta sitten: kaupunkilainen on saanut tilata juomat ”luoksensa lähetetyiksi” ilmoittamalla toiveestaan vesitehtaassa tai sitten Clayhillsin pitämässä apteekissa.

Terveysvesillä oli jo 1800-luvun alussa vakiintunut maine monien sairauksien parantajana ja esim. Helsinkiin perustettiin ensimmäinen keinotekoisten kivennäisvesien valmistuslaitos 1831. Clayhillsin ilmoituksessaan markkinoima seltterivesi on monta sataa vuotta käytetty pöytä- ja terveysvesi, joka on alkujaan ollut Selters-merkkistä Saksassa pullotettua terveyslähteen kivennäis- ja soodavettä. Seltterivettä valmistettiin keinotekoisesti liuottamalla veteen suoloja ja puristamalla siihen hiilihappoa. Keski-Euroopassa seltterivedestä on sittemmin tullut mineraaliveden yleisnimi samoin kuin esim. Suomessa käytetään vichyvedestä. Ilmeisesti Thomas Clayhills apteekkarina osasi valmistaa vesitehtaassaan tällaista keinotekoista seltterivettä. Kivennäis- eli mineraalivettä on mahdollisesti kutsuttu Suomessa tuolloin yleisesti seltterivedeksi.

Clayhillsin vesitehtaan jälkeen ikäjärjestyksessä toinen oli J. G. Wennerstrandin perustama Tampereen vesitehdas v. 1885. Teollisuus laajentui tästä siten, että v. 1900 kaupungissa oli neljä kivennäisvesitehdasta, joissa oli 23 työntekijää. Myöhemmin toimivista virvoitusjuomatehtaista mainittavimmat ovat Selinin talon pihasiivessä Keskustorilla vuodesta 1887 toiminut Selinin vesitehdas sekä Voiman tehdas.

Virvoitusjuomia ja sanomalehtiä heti junan tultua – Tampereen ensimmäiset vesipaviljongit

Thomas Clayhills avasi vesipaviljongin kirkkopuistoon kesäkuun 1. päivästä alkaen v. 1880. Vesipaviljongista tarjottiin virvoitusjuomia, kuohuvaa simaa ja kivennäisvettä. Ilmeisesti Clayhillsin paviljonki palveli vielä ns. Vanhan kirkon puistossa, koska ns. Uuden eli Aleksanterin kirkon puisto rakennettiin vasta kirkon valmistuttua vuonna 1881.

Th_Clayhills_ilmoitus_1880Apteekkari Th. Clayhillsin vesipaviljongin avajaisilmoitus Tampereen Sanomissa 2.6.1880

Thomas Clayhillsin kirkkopuistoon avaama vesipaviljonki lienee aivan ensimmäisiä puistoon rakennettuja virvoitusjuomamyyntiin tarkoitettuja rakennelmia. Clayhills onkin ollut merkittävä kivennäisteollisuuden uranuurtaja ja ansaitsee tulla esille myös vesikioskeista puhuttaessa.

Muutamaa vuotta myöhemmin huhtikuussa 1886 Aamulehti kirjoitti Clayhillsin rakennuttavan uutta ”wirvoitusvesien myymälää Esplanaatiin Kauppakadun eteläisellä puolella olevalle hiekoitetulle kohdalle”. Kyseessä on myös mitä ilmeisimmin ollut kioskityyppinen myymälä. Tässä uudessa Tampereen Vesitehtaan myymälässä mainostettiin myytävän ”kaikkea laatua wirvoitusjuomia”. Merkille pantavaa on se, että Clayhillsin kioskista oli saatavilla oli myös valikoima sanomalehtiä: Helsingin lehdistä Uusi Suometar ja Nya Pressen heti ”junan tultua” ja tamperelaisista lehdistä Tammerfors Aftonblad ja Aamulehti niiden ilmestyttyä.

Tampereen_vesitehtaan_uudesta_myymälästä_1886_webTh. Clayhillsin uuden vesimyymälän avajaisilmoitus Aamulehdessä 25.5.1886

Vesikioskien valikoima limonadeista leivonnaisiin

Toimittaja Uuno Sinisalon (1904-1985) mukaan Tampereen puisto- ja katukuvaan ilmestyneet virvoitusjuomakioskit olivat ainoa kioskimuoto Tampereella 1920-luvulle asti. Kioskit olivat avoinna vain kesäisin ja niistä sai ostaa pääasiallisesti virvoitusjuomia ja niiden ohella myös makeisia, tupakkaa, leivonnaisia ym. Kioskiyrittäjät vuokrasivat ensimmäiset vesikioskinsa kaupungilta vuokraamilleen paikoille, joita oli vuonna 1900 vuokrattu 7 paikkaa 10 markan vuosivuokraa vastaan. Kioskin omistajia olivat Selinin vesitehdas, Näsijärven oluttehdas, Oy Pyynikin tehdas ja liikemies Otto Turtonen. Kioskien määrä lisääntyi tämän jälkeen vuoteen 1920 mennessä noin 20 kioskiin. Vuonna 1887 perustetulla Selinin vesitehtaalla oli Tampereella parhaimmillaan 17 kioskia vuoden 1922 paikkeilla useiden muiden omistamien kioskien siirryttyä sen omistukseen.

Sinisalo on kirjoittanut ylös artikkeliinsa muistelmia kioskeista. Virvoitusjuomakioskit avattiin keväällä yleensä vappuna ja suljettiin lokakuun lopussa. Ne avattiin aamuisin klo 8–10 aikaan ja olivat auki yleensä klo 22:een. Lämpimät sunnuntaipäivät olivat kiireisiä ja myyjän avuksi tarvittiin usein apulaista. Limonadikuormaa kuljettava vesitehtaan kuskipoika hevosineen oli katukuvassa tuttu näky. Limonadia sai ostaa pulloittain tai laseittain, mikä oli hyvin suosittua. Laseittain myymiseen tarvittiin huolellista hoitoa ja tarkkailua vaatineita happopannuja. Ne olivat tilavuudeltaan 20, 30 tai 40 litran vetoisia, kuparisia ja sisältä tinattuja astioita. Kioskin myyntipöydällä oli kolme lasista maljaa sisältäen punaista, keltaista ja valkoista mehua. Hanasta lasiin laskettu mehuannos täytettiin lopuksi happovedellä. Eniten myytiin punaista limonadia ja lasten erityinen suosikki oli mansikkalimonadi. Vähitellen pulloittain myynti yleistyi ja happopullot jäivät pois käytöstä.

Kioskien alkuaikoina kioskinhoitaja toi asiakkaalle juomat pöytään, mikä aiheutti varsinkin kiireisimpinä aikoina paljon lisätyötä. Sittemmin siirryttiin itsepalveluun, eli asiakas vei juomansa pöytään itse, ellei nauttinut sitä jo kioskin luukulla. Virvoitusjuomakioskeissa oli kaupan myös leivonnaisia, kuten munkkeja ja suuria munkkipossuja, samoin leivokset olivat suosittuja. Kioskien myynti ja hinnat vaihtelivat merkittävästi. Koskipuistossa sijainneista kioskeista oli edullisempi Hämeenkadun pohjoispuolella sijainnut kioski. Hämeenpuiston eteläpäässä liki rinnakkain sijainneista kioskeista Pyynikin ulkoilualueen puoleinen oli huomattavasti suositumpi.

Kuuntele mielenkiintoinen haastattelu pitkään Tampereella toimineen Selinin vesitehtaan vaiheista Yle Areenan sarjasta Kadonnut Tampere: Selinit huolehtivat tamperelaisten nestetasapainosta (klikkaa linkkiä).

Kioskien rakentaminen yksityisiltä kaupungille

1920-luvulla alkoi uusi vaihe kioskien rakentamisessa. Tähän asti yksityiset olivat vuokranneet kioskipaikat kaupungilta ja rakentaneet tai rakennuttaneet kioskit itse. Nyt kaupunki alkoi myös rakentamaan kioskeja. Ensimmäiset kaupungin rakennuttamat kioskit olivat pieniä makeiskioskeja, muodoltaan pyöreitä ja suhteellisen korkeita rakenteeltaan. Ne lienevät hävinneet kokonaan sota-aikana 1939-44. Vesikioskit hävisivät katukuvasta pääosin viimeistään 1950-luvulla.

Tampereen vesikioskeja postikorttinäkymissä

Seuraavassa esimerkinomaisesti muutamia postikorttien kuvaamia puistoja ja vesikioskeja Tampereella.

Esplanadin eli nykyisen Hämeenpuiston vesikioskit
Ensimmäiset puut Esplanadille eli nykyiseen Hämeenpuistoon istutettiin vuosina 1875–79. Tampereen ensimmäinen kaupunginpuutarhuri K. J. Gauffin vastasi Tampereella nykyisen Hämeenpuiston eli Esplanadin keskiosan istutuksista. Aleksanterin kirkon valmistuttua vuonna 1881 Gauffin suunnitteli kirkkoa ympäröivän Aleksanterin kirkkopuiston. Puiston kaunistamisella on ollut vaikutuksensa niiden käyttöön ja kaupunkilaisten viihtyvyyteen. Kaupunkilaisten vapaa-ajanvieton lisäännyttyä ulkona on kulkureiteillä ja puistoissa tarvittu myös virvokkeita, mihin vesikioskit toivat ratkaisun.

1890_Esplanadi_kioski_webPostikorttinäkymä 1890-luvun Esplanadille ja Aleksanterin kirkkopuistoon. Kuvassa erottuu rakennuksen edessä yksi ensimmäisistä vesikioskeista. Takana häämöttää Vanhan kirkon torni silloisella Kauppatorilla (nyk. Keskustori). Kustantaja W. Toivosen Kirjakauppa

Koskipuiston vesikioskit
Tampereen keskustassa Tammerkosken itärannalla sijaitseva Koskipuisto on olennainen osa Tampereen keskustan erityislaatuista teollisuusmaisemaa. Se on 1800-luvun lopun tyypillinen kaupunkipuisto, johon on vaikuttanut keskeisesti asemakaavoitus ja porvariston elämäntapaihanne. Koskipuiston puistoalue merkittiin asemakaavaan ensimmäisen kerran vuonna 1886. Puiston perustaminen aloitettiin kuitenkin yli kymmenen vuotta myöhemmin kaupunginpuutarhuri Onni Karstenin (1868-?) ensimmäisinä töinä kaupunginpuutarhurina.

Kosken itärannalla oli kaksi vesikioskia molemmin puolin Hämeenkatua ja yksi kioski nykyisen Satakunnankadun kulmassa Tammerinpuistossa, joka tuolloin vielä kuului Koskipuistoon.

Asemakarttaan 1896 merkityt Koskipuiston kioskit olivat keskeisesti kuvattuina postikorteissa. Alla olevassa korttikuvassa näkyy Hämeenkadun molemmin puolin sijainneet vesikioskit. Pohjoispuolen vesikioski on kuvattuna lähempää artikkelin alun postikortissa, toinen Hämeenkadun eteläpuolella sijainnut kioski näkyy allaolevassa kortissa.

Vesikioski_Hämeensilta_webHämeenkadun eteläpuolen vesikioski Hämeensillan eli Isonsillan kupeessa, takana Kauppatori (nyk. Keskustori) ja Vanhan kirkon torni sekä Finlaysonin tehdasrakennuksia. Huomaa kioskin verantaa varjostavat verhot/markiisit. Kadun toisella puolella häämöttää pohjoispuolella sijainnut vesikioski. Kustantaja Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig

Pyynikin vesikioski
Selinin vesitehtaan Pyynikin näköalapaikalla Palomäellä sijainnut kioski oli sunnuntaikävelijöiden mieluisa kohde. Kioskista oli joku todennut: ”kaunis kirkko, mutta kovin pieni”. Kioski palveli vuosikymmeniä kunnes se purettiin v. 1953 monen kaupunkilaisen harmiksi.

1922_Pyynikin_vesikioski_webPalomäellä sijainneen vesikioskin verannalla oli Pyynikillä kävelijöiden mukava levähtää.  Takana siintää Pyhäjärvi.

Mustanlahden sataman vesikioski
Mustanlahden satamassa sijainneessa kioskissa kävi vilkkaasti kauppa laivaliikenteen ansiosta. Kioskissa myytiin myös sanomalehtiä, joita tuohon aikaan ei vielä myyty erillisissä lehtikioskeissa. Satamakioskista ostivat laivalla lähtijät myös vehnäleipää tuliaisiksi. Laivalla satamaan tulleet saattoivat myös jättää kioskille tavaroitaan säilytettäviksi kaupunkiasionnin ajaksi.

19xy_Vesikioski_Vahanta_Tervalahti_Pohjola_Mustanlahdensatama_webPostikorttinäkymässä Mustanlahden sataman suosittu kioski vasemmalla. Vilkkaassa satamassa ankkuroituneina mm. laivat Vahanta, Tervalahti ja Pohjola. Kuvaaja Rantakallio.

Lähteitä:

  • Julia Donner: Koskimaiseman puistot. Koskipuiston ja Kirjastonpuiston historiallinen selvitys. Toim. Ranja Hautamäki. Tampereen kaupunki, vihersuunnittelu, Tampere 2005
  • Helvi Jokinen: Ennen baarien aikaa: kirkon näköiset kioskit. Kaupunkilehti Tamperelainen nro 8/1984, artikkeli
  • Anne Mäkinen: Kioski – kipari – kiska – snagari: Helsingin kioskeja 1800- ja 1900-luvulla. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 1/2003.
  • Eila Siitarinen: Tampereen puistot 125 v. Tampereen kaupunki, Tekninen toimi, Puistoyksikkö, Tampere 1999
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kioskien historiaa. Tammerkoski-lehti nro 8/1959
  • Väinö Voionmaa: Tampereen kaupungin historia, osa 3, Tampere 1932
  • Yle Areena, Kadonnut Tampere -sarja: Selinit huolehtivat tamperelaisten nestetasapainosta
  • Sanomalehdet:
    • Aamulehti, ks. artikkeli
    • Tampereen Sanomat, ks. artikkeli
    • Tampereen Uutiset, ks. artikkeli

”Onnellisia olivat kesäkaudet Teiskossa” – tamperelaisten huvilaelämää 1870-luvulla

Teisko_kirkkomatkaKirkkoveneitä Näsijärven Teiskolanlahdella palaamassa Kirkkojärven rannalla sijaitsevasta Teiskon kirkosta. Rannalla huvila, jossa lomaili 1870-luvun lopulla insinööri Hermann Kauffmann perheineen Tampereelta. Suomen Matkailijayhdistyksen postikortti, sarja nro 6

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Postikortin näkymä porttina menneeseen aikaan

Teiskolansalmen ylittävällä kivisillalla kohtaa menneen ajan miljöön. Kuvan otti aikanaan valokuvauksen harrastaja Axel Tammelander (1865-1926), joka oli syntyisin Teiskolan kartanosta huvilan vastarannalta lahden toiselta puolella. Sillalta avautuvassa näkymässä kirkkoveneet soutavat Teiskon kirkolta Näsijärveen kuuluvalla Teiskolanlahdella Teiskossa. Taustalla näkyy Hermann Kauffmannin v. 1876–77 talvella rakennuttama kesähuvila nimeltään Sommarbo eli Kesämaja. Näkymä muuttui otoksen jälkeen vuonna 1905, jolloin huvila siirrettiin rannasta ylemmäs kalliolle sen nimen muuttuessa samalla Metsämajaksi. Huvila sijaitsee edelleen samalla kalliolla ja maisema on säilynyt rannoiltaan hyvin tunnistettavana. Nykyisin maisema lasketaan osaksi Teiskolan kulttuurimaisemaa, valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä.

Postikortti on Suomen Matkailijayhdistyksen painattama kortti matkailunedistämistarkoituksiin 1900-luvun alkupuolelta. Matkailijayhdistyksen ympäri Suomen eri valokuvaajilla otattamia kuvia käytettiin erilaisissa julkaisuissa ja postikortin kuva löytyy myös artikkelin lähteenä olevasta Kauffmannin muistelmateoksesta.

Aikamatkaoppaana Hermann Kauffmann

Hermann Kauffmann, visiittikortin kuva Koskesta voimaa -sivustolla, valokuvaaja Svante Lagergrén

Hermann Karl Heinrich Kauffmann (1840–1908) syntyi Göteborgissa Ruotsissa saksalaissyntyiseen perheeseen. Kauffmann vietti elämänsä ensimmäiset 22 vuotta Ruotsissa. Hän työskenteli Nyköpingin mekaanisessa konepajassa eri tehtävissä. Toukokuussa 1862 hänen tarkoituksensa oli lähteä Englantiin tutkimaan höyrylaivojen rakennustekniikkaa, mutta hänen ystävänsä, Tampereen konepajan johtajaksi valittu Anders Johan Lundahl (1819-98) sai hänet lähtemään konepajalle Suomeen. Vuodesta 1862 vuoteen 1880 Kauffmann toimi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepajan palveluksessa kehittäen Tampereelle tuomaansa taidokasta laivanrakennustekniikkaa. Hän rakensi mm. itse piirtämänsä ensimmäisen rautaisen Ilmarinen-nimisen höyryaluksen Näsijärvelle 1862–63. Vuonna 1869 Kauffmann avioitui Hilda Maria Gefwertin (1848-1906) kanssa. Vuonna 1880 hän muutti Pietariin ja toimi siellä konepajan johtajana vuoteen 1900. Sittemmin palattuaan Suomeen hän viimeisinä elinvuosinaan kirjoitti muistelmiaan Tampereen vuosistaan 1862–1880, jotka ensin ilmestyvät ruotsin kielellä vuonna 1902 teoksena Muntra minnen från mellersta Tavastland ja myöhemmin suomeksi käännettynä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä.

Huvilaelämää Näsijärven rannoilla 1800-luvun loppupuolelta

Suomalaisilla on jo 1800-luvun loppupuolelta ollut tapana muuttaa kesäisin kolmeksi kuukaudeksi maaseudun rauhaan. Tamperelainenkin ”herrasväki” alkoi muuttaa maalle 1800-luvun puolivälin vaiheilla. Ensinnä hakeuduttiin tuttavien ja sukulaisten luo, sitten alettiin vuokrata pienrakennuksia tai yläkertahuoneita maalaistaloista. Lopuksi ostettiin tai vuokrattiin maata ja rakennettiin oma huvila. Ensimmäiset huvilat rakennettiin Tampereen kaupungin alueelle tai sen läheisyyteen. Myös Kauffmann lomaili kesän 1876 ensin perheineen Teiskolan kartanon yläkerrassa ja rakennutti kesäasuntonsa Sommarbon (Kesämaja) Teiskoon Teiskolanlahden rannalle talvena 1876-77 Teiskolan kartanon omistajattaren Aina Tammelanderin (1846-1912) suostumuksella. Kauffmannin huvila sijaitsi siihen aikaan poikkeuksellisen kaukana kotoa Tampereelta; Teiskoon oli vesiteitse matkaa n. 25 kilometriä.

Soutua ja kirkkovenesoutua ennen

Kauffmannin_uistin

Kauffmannin omatekoinen uistin. Kuva lehdestä ”Tidskrift för jägare och fiskare” 30.3.1898

1800-luvulla tärkeänä kulkuvälineenä Teiskon vesistöisellä seudulla oli vene, jolla tehtiin kesäisin kirkko- ja markkinamatkat. Soutuvenettä tarvittiin järviseudulla luonnollisesti myös kalastukseen, sillä liikuttiin lähiseuduilla ja retkeiltiin. Soutuvene oli Kauffmannillekin Teiskon huvilakesinään tärkeä kulku- ja kalastusväline Näsijärven vesillä. Kauffmann mainitsee rakennuttaneensa taitavalla ruoveteläisellä veneenrakentajalla haapaisen, järvimatkoihin soveltuvan soutuveneen. Myös matkat Tampereelta Teiskoon taittuivat ensi alkuun soutaen omaa höyrypurtta odottaessa. Apuvoimana oli tuttu 18-vuotias ”vahva ja tottunut selkien soutaja” Tampereen konepajalta. Aikaa n. 25 kilometrin soutumatkaan kului kolmisen tuntia Kauffmannin vetäen toisinaan uistinta veneen perässä saaden kalansaaliiksi haukea tai suuria ahvenia. Oheisessa kuvassa Kauffmannin omatekoinen uistin, jota hän käytti kalastusretkillään. Kauffmannin toimitukseen lähettämä kuva on julkaistu metsästys- ja kalastuslehdessä ”Tidskrift för jägare och fiskare” 30.3.1898.

Kirkossakäynnillä ja kirkkoveneillä on ollut tärkeä rooli teiskolaisten elämässä. Talot ja kyläkunnat käyttivät monihankaisia yhteisveneitä. Kirsti Arajärven mukaan suuressa osassa säilyneitä talojen peruluetteloita mainitaan osuus kirkkoveneeseen ja yleisimmin osuus veneestä oli puolet. Torppien osuus oli yleensä 1/3 veneestä. Länsiteiskolaiset kulkivat kirkolle suurilla veneillä yli Näsijärven. Kauffmann kertoo nähneensä näitä suuria, tusinan airoparin suuruisia kirkkoveneitä, joihin mahtui 60-70 henkeä. Niitä soutivat pyhäpukuiset miehet ja naiset ja ”joku kunnianarvoisa isäntä peräsimessä”. Usean veneen muodostamat venesoutueet saattoivat kisailla keskenään nopeusparemmuudesta. Tätä erikoista tapahtumaa tultiin ihmettelemään jopa höyrylaivalla kirkkosunnuntaisin. Liekö tällaisesta huvimatkasta ollut kyse heinäkuisena sunnuntaina vuonna 1866, jolloin höyryalus Storfursten Wladimir mainosti matkaa Tampereelta Teiskolan sillalle oheisella ilmoituksella. Kyseinen kanuunavene oli  Ilmarisen jälkeen Kauffmannin seuraavana työnään 1863-64 rakentama alus .

Huwimatka_Storfursten_Wladimir_Teiskolan_siltaan

Höyrylaivaliikenteen alku 1860-70-luvulla

Alkuun perheet rakensivat omia pieniä höyrypursiaan päästäkseen sujuvasti perille huviloilleen. Näin teki myös Kauffmannin perhe. Höyrylaivaliikenteen Näsijärvellä alettua 1860-70-luvulla lisääntyi hiljalleen myös huvilarakentaminen etenkin Tampereelta pohjoiseen Teiskon ja Aitolahden suuntaan. Laivat kulkivat ensin harvakseltaan ja suorinta reittiä tiettyihin laitureihin. Joskus ne saattoivat kuitenkin tarvittaessa pysähtyä keskellä Näsijärven selkää poimimaan matkustajia suoraan veneestä. Myöhemmin höyrylaivaliikenne sekä reitit lisääntyivät ja Näsijärven rannoille ja saariin rakennettiin useita laivalaitureita. Reittilaivoilla päästiin käymään asioilla kaupungissa ja sen kautta kulki myös posti ja tilatut kauppatavarat. Höyrylaivaliikenne jatkui Näsijärvellä vilkkaana liki sata vuotta. Nykyisin säännöllisessä reittiliikenteessä Näsijärvellä liikennöi vielä vuonna 1908 rakennettu höyrylaiva Tarjanne ns. Runoilijan tie -reittiä Tampereelta Muroleen kanavan kautta Ruovedelle ja Virroille.

Kauffmannin muutto huvilalle koleana juhannusaattona 1877

Hermann Kauffmann kuvailee keväisiä tuntojaan ja kesäloman kaipuutaan 1870-luvun Tampereella seuraavasti: ”Kun talven viimeiset kinokset ovat hävinneet voittoisan kevätauringon säteissä, ja kirkkaat päivät pitenevät, kun yhä enemmän lämmittävä ja elävöittävä valo leikkien houkuttelee esiin raitista vihreyttä, ja hennot, vaaleat lehdet värisevät heränneen salaperäisen kehitysviettinsä lumoissa, kun kuohuvan elinvoiman selviä merkkejä näkyy kaikkialla luonnossa, kalankudussa, linnun lemmenlaulussa, ja hennon lehvän ja kukan tuoksu leviää laajalle hiljoilleen hyväilevän leppeän tuulenleyhkän siivissä – silloin on sivistyksen rasittuneen orjan aika palata luontoon, etsimään sen helmasta terveyden parannusta ja voimien uudistumista – lähteä kesälomalle.” Kesäloma ja kesänvietto Teiskon maaseudun rauhassa kesämökillä oli luontoa arvostavalle Kauffmannille toiveiden täyttymys.

Tampereen konepajalla Kauffmann rakennutti oman Göta-nimisen höyrylaivan perheensä kesä- ja muuttomatkoja varten. Kevät ja kesän alku 1877 oli poikkeuksellisen kolea ja tuulinen, minkä vuoksi lähtö uudelle kesäasunnolle Teiskoon viivästyi. Muuttomatkalle lähdettiin kuitenkin juhannusaattona varsin epämiellyttävässä säässä; Näsijärven tuuli yltyi kaupungista etäännyttäessä myrskyksi ja lämpötila oli rakeitten sekaisessa lumiräntäsateessa 3-5 astetta. Raskaaksi lastattu höyrylaiva Göta oli kukkuroilleen täynnä muuttotavaraa ja lisäksi katolle oli kytketty perheen piano. Laivan miehistönä toimi Kauffmann ja hänen apunaan konepajalta Teiskoon myös matkaava Gustaf Adolf Öster (1829-1889). Kauffmannien palvelustyttö majaili merisairaana myrskyssä keikkuvan laivan keulakojussa. Öster luotsasi lumen peitossa ollutta Götaa taidokkaasti Ylöjärven puoleisen rannikon ja saarten suojassa. Matka venyi puolestatoista tunnista neljän tunnin pituiseksi, mutta lopulta märkä ja kylmänkangistama perhe selviytyi onnellisesti kesäasunnolleen suojaiselle Teiskolanlahdelle.

Kesänviettoa kalastusretkineen huvilalla 1800-luvun lopulla

Kauffmannin kuvaama kesänvietto Teiskossa liittyi pääosin hänen mielipuuhiinsa kalastuksen, kravustuksen ja metsästyksen parissa. Näillä retkillä hänellä oli mukanaan koirineen Öster, luotettava ”tuhattaituri”, joka teknisten taitojen lisäksi osasi kuljettaa höyrylaivaa, tunsi vesiväylät, osasi metsästää ja oli jo lapsuudesta lähtien tottunut kalastaja. Huvilalla oli mukana perhe: rouva, lapset ja palvelustyttö, joka muiden taloustöiden lisäksi huolehti esim. kalasaaliiden perkauksesta.

”Herrasväen” kesänvietto yleensä 1800-luvun loppupuolella sujui maaseutuhuviloilla saman aikataulun mukaan kuin talvisinkin kaupungissa. Rouva organisoi talouden ja päivän ohjelman järjestäen puuhaa koko huvilaväelle sekä kutsujen ja vierailujen järjestämisen seuraelämän ollessa vilkasta. Ruoanvalmistus ja muut taloustyöt kuuluivat palvelusväelle, joka oli muuttanut kaupungista perheen mukana. Arkisin syötiin maalaiseen tapaan vaatimattomasti, kalaa oli tarjolla usein ja eri muodoissaan. Kaupungista tilattiin ja tuotiin ne ruokatarvikkeet, mitä lähitaloista ei saatu. Kauffmann kertoo muistelmissaan elintarvikkeiden saannin olleen vaikeaa. Lauantaina kaupungista tuodun ruokalastin piti kestää koko seuraavan viikon. Perhe saattoi ostaa taloista ainoastaan voita, maitoa ja ruisleipää. Maalaiset soutivat huvilan ohi kaupunkiin lauantain vastaisena yönä myymään ruokatarvikkeitaan. He kuitenkin harvoin suostuivat myymään tuotteitaan edes kaupunkihintoja kalliimmalla. Kauffmannin mukaan ”arvattavasti siitä syystä, että maalainen olisi menettänyt kaupunkimatkansa huvin ja aiheen”.

Muistomerkki Teiskon kahden ensimmäisen kirkon paikalla Myllyniemessä.

Kalastusretket suuntautuivat mm. läheiselle Kirkkojärvelle, johon pääsee alittamalla Teiskolansalmen yli johtavan maantiesillan. Kauffmannin aikaan silta oli vielä puinen, kunnes se korvaantui nykyisellä v. 1894 valmistuneella kaksiholvisella Teiskolan kivisillalla, joka on arkkitehti Georg Schreckin (1859-1925) suunnittelema. Sillalta Kirkkojärveen johtavassa salmessa on Myllyniemi, jossa sijaitsi Teiskon ensimmäinen ja toinen kirkko ennen nykyisen kolmannen rakennusmestari Matti Åkerblomin (1740-1819) rakentaman Teiskon kirkon valmistumista vuonna 1788 Kirkkojärven rantaan. Ohessa Myllyniemessä sijaitseva graniittinen muistomerkki, jossa lukee: ”TEISKON KIRKON PAIKKA 1621, 1669-1787. JUMALAN NIMI ON VAHVA LINNA. HIC STETIT TEMPLUM PRIMUM TEISKOENSE. SALUS A DEO NOSTRO EST SEDENTE IN THRONO ET AGNO.”

”Onnellisia ja muiston arvoisia olivat kesäkaudet Teiskossa”

Kauffmann muistelee runollisesti kesänviettoa Teiskossa: ”Verratonta nautintoa on sille, joka osaa luonnon kauneutta ymmärtää, katsella valoisana rauhallisena kesäiltana omasta luonnonkauniista pikku kesämajastaan luonnon juhlatunnelmaa, tyyntä järveä monine kauniine lahtineen ja saarineen, maita ja metsiä. Onnellinen se, jolla siihen on tilaisuutta! Illan viileässä istutaan kodikkaasti yhdessä, nautitaan olemassaolosta, keskustellaan minkä mistäkin, hyttysten tanssin hyristessä ja sammakoiden kevätlaulun kuuluessa lammikosta taikka koiran luskuttaessa etäisessä maalaistalossa. Siinä on iltatunnelman levollista ja rauhallista sävyä, joka päivän vaivojen jälkeen virkistää vaivaantuneita hermoja ja vaimentaa niitä hiljalleen öiseen lepoon. Ei tehtaan pilli, ei junan eikä höyrylaivan vihellys, joka muistuttaisi uudesta työstä ja ponnistuksesta, häiritse nautintoa; rauhoittavasti ja idyllisesti kalkahtaa lehmänkello läheiseltä maantieltä, missä kotiin palaava karja säyseästi vaeltaa ohi. Kaukaisen kirkon tapulista tuo leppeän illan tuulenhenki heleitä, juhlallisia säveleitä, jotka hiljalleen häipyvät etäiseen kaukaisuuteen, julistaen alkavaa lepopäivää ja kehoittaen hartauteen ja rauhaan. Ne kaikuvat vieläkin muistossa jo muinoin menneitten nautintorikkaitten päivien tervehdyksenä. Onnellisia ja muiston arvoisia olivat kesäkaudet Teiskossa.” Tähän toteamukseen on helppo yhtyä vielä 140 vuotta myöhemmin.

Tässä video Teiskolansalmen nykymaisemasta: reitti seuraa postikorttinäkymän kirkkoveneiden soutureittiä Kirkkojärveltä Teiskolan sillan alitse Teiskolanlahdelle.

Lähteitä:

  • Kirsti Arajärvi: Messukylän – Teiskon – Aitolahden historia. Tampereen kaupunki, Teiskon ja Aitolahden kunnat, Tampere 1954
  • Hermann Kauffmann: Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Pakinoita höyrylaivoista, metsästyksestä ja kalastuksesta. Suom. Kaapo Murros. Tampereen Historiallisen Seuran julkaisuja IV, Tampere 1939
  • Marjo-Riitta Saloniemi: Kesäpäivä huvilalla. Julkaisussa Herrasväen kesäretki s. 29-42. Tampereen museoiden julkaisuja 32. Tampere 1994
  • Leena Willberg: Huviloita Näsijärven rannoilla 1870−1910 -luvuilla. Julkaisussa Herrasväen kesäretki s. 21-28. Tampereen museoiden julkaisuja 32. Tampere 1994
  • Kartanon mailla, Axel Tammelanderin kuvia Teiskolasta -verkkonäyttely, Tampereen kaupunki, Vapriikin kuva-arkisto
  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Tampereen yliopiston historiatieteen laitos
  • Tampereen kaupunki: Tampereen Aitolahden ja Teiskon rakennuskulttuuri,  Tampere 2008
  • Tampereen Sanomat 1866
  • Tidskrift för jägare och fiskare 1898

 

Pajasta purjehduspaviljongiksi – Pajasaari postikorteissa

Pajasaari ja siinä sijainnut paja Tammerkosken niskalla Tampereen Rautatiensilta -aiheisessa postikortissa (W.T. 666). Oikealla vuonna 1895 avatun Tampere-Pori -rautatien silta. Pajasaaren ja Myllysaaren välissä laiva matkalla Näsijärvelle.
Kortti lähetetty Tampereelta Nokian kartanoon v. 1916.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Pajasaari-nimen alkuperästä

Pajasaari on saanut nimensä siellä sijainneesta pajasta. Paja on ilmeisesti paloturvallisuuden takia rakennettu erilliseen saareen 1800-luvulla. Varsinaista takomoa saaressa ei enää 1900-luvun puolella ollut, ainoastaan pajan ahjo eli tulisija jäänteenä menneiltä ajoilta. Viimeiset vuosikymmenet pajassa poltettiin koivuhaloista hiiliä, joita Pajasaaren lähellä kosken länsirannalla sijainnut viinapolttimo käytti viinan puhdistukseen.

Uusi rautatiesilta oli suosittu aihe 1900-luvun alun postikorteissa (MKH No. 1140). Vasemmalla Milavida-palatsi Näsikalliolla. Sillan molemmin puolin viinapolttimon rakennuksia. Oikealla polttimon päärakennus ja Pajasaari pajoineen.

Onnettomuuksia koskenniskalla

Tammerkosken virtaus yläjuoksulla, koskenniskalla, on ollut erityisen voimakasta. Etenkin kosken keskivirtaan joutuminen on aiheuttanut monia hukkumisia. Tampereen Sanomat kirjoitti 6.8.1878 Pajasaaren kohdalla sattuneesta onnettomuudesta seuraavasti:

”Hengenwaara lähellä. Wiime tiistaina tuli päiwälliselle Pajasaaresta erästä halkolaiwaa purkamasta yhdessä weneessä 8 waimo-ihmistä ja yksi mies. Laiwasta käwi tukewa nuora Mältinrannan laiturilla olewaan pylwääsen, jonka siwua pitkin wetiwät wenettään saaresta mannermaan rantaan. Muuan naisista sattui astumaan weneen laidalle, niin että siihen loiskahti wettä, se kaatui ja kaikki eläjät joutuiwat wesi-ajolle. Mies pelasti itsensä pulasta ja yksi nainen pääsi kumoutuneen weneen pohjalle, jossa alkoi lilliä kosken nielua kohti – sillä sama paikka on liki kosken niskaa -, mutta toiset jäiwät roikkumaan nuoraan, joka seitsemän hengen painosta laskeutui liki weden pintaa. Hätähuuto kuului, apua tuli ja jokikinen noukittiin läpimärkinä rannalle. Kertomus ei tiedä kiittiwätkö touwissa riippuneet pelastajiansa, waan siitä se on warma että weneenpohjalla makaaja, jonka wirta ohjasi kauniisti loukkaantumatta rantaan, sanoi maalle päästyään: ’luulin äsken juoneeni wiimoisen kahvikupillisen’.”

Näsijärven Purjehdusseura Pajasaareen

Vuonna 1898 perustettu Näsijärven Purjehdusseura – Näsijärvi Segelsällskap ry. oli ollut pitkään vailla vakituista satamapaikkaa. Ensimmäiseksi venesatamapaikaksi oli suunniteltu Kiikkisen saarta Aitolahdella. Suunnitelmasta kuitenkin pian luovuttiin pitkän matkan ja huonojen laivayhteyksien vuoksi. Vuonna 1899 seuralla oli käytössään Soukanlahdessa hirsistä tehty uiva aallonmurtaja, jonka päälle laitettujen kuusien piti lieventää kovaa Näsijärven aallokkoa. Rakennelma ei kuitenkaan käytännössä toiminut eikä täyttänyt aallonmurtajalle asetettuja vaatimuksia.

Vuonna 1908 seuran jäseneksi tullut insinööri K. J. Karlsson alkoi etsimään seuralle sopivaa venesatamapaikkaa ja tonttia pursimajalle.  Karlssonin ehdotus Pajasaaresta tarkoitukseen sopivana paikkana hyväksyttiin. Seuran hallituksen kokouksessa 20.5.1910 päätettiin teettää majaa varten luonnokset, jotka lupasi tehdä seuran jäsen arkkitehti Birger Federley (1874-1935) . Samana vuonna Tampereen kaupunki vuokrasi Pajasaaren purjehdusseuralle 40 vuodeksi 70 silloisen markan vuosivuokralla. Toukokuussa 1911 tehtiin päätös paviljongin rakentamisesta Pajasaareen ja syksyllä Federley esitteli seuran hallitukselle täydelliset piirustukset. Pajasaaressa sijainnut paja purettiin purjehduspaviljongin tieltä.

Purjehdusseuran paviljongin vihkiäiset 30.6.1912

Purjehdusseuran paviljonki valmistui aikataulussa 15.6.1912 mennessä arkkitehti Birger Federleyn piirustusten mukaan. Hän oli piirtänyt myös paviljongin huonekalut. Valmistunut paviljonki oli satulakattoinen punahonkarakennus, jossa nelikulmainen torni, avovilpola ja monikulmainen kuisti. Myöhemmin rakennus maalattiin vaaleaksi. Vuonna 1912 rakennettiin Pajasaaren edustalle myös aallonmurtaja.

Birger Federley oli seuran kommodori vuosina 1901-1904 ja 1923.  Muutettuaan Helsingistä Tampereelle vuonna 1898 hän oli myös pian liittynyt Näsijärven Purjehdusseuran jäseneksi ja siirtänyt Circe-veneensä Näsijärvelle.

Uuden paviljongin vihkiäisjuhlaan kokoonnuttiin 30.6.1912. Seuran historiikissa kerrotaan vihkiäistunnelmista seuraavasti: ”Sää oli kuten vihkiäisjuhlassa pitääkin, loistava! Aurinko loisti kirkkaansiniseltä taivaalta ja kevyet tuulenväreet vain vilvoittivat kesän lämmössä. Lähes kaikki seuran sekä purje- että moottoriveneet olivat ankkuroituina täydessä juhlaliputuksessa paviljongin edessä, purjeveneet yhdessä rivissä, moottoriveneet toisessa, arvo- ja arvokkuusjärjestyksessä.” – ”Kello 12 pamahti laukaus seuralle lahjoitetusta uudesta starttitykistä. Musiikin ja eläköönhuutojen saattelemana lippu nostettiin paviljonkitorniin.”

N.S.S. paviljong ingivning – Näsijärven Purjehdusseuran paviljongin vihkiminen kuvattuna postikortissa (Foto Atelier Laurent, Tammerfors). Purjehduspaviljongilta Helsinkiin 1.9. (vuosi/leima puuttuu) lähetetyissä terveisissä kerrotaan sunnuntaisesta kilpapurjehduksesta: ”Många hälsningar från Tammerfors Segelpaviljong. Wi ha kapsegling i Sönda. E.K. ”

Purjehduspaviljonki Tampereen Navigaatioseuralle

Näsijärven Purjehdusseuran toimittua Pajasaaressa viitisenkymmentä vuotta tilat olivat jäsenmäärän kasvettua käyneet pieniksi ja puutteellisiksi. Paviljonkia laajennettiin vuonna 1962 arkkitehti Jaakko Tähtisen piirustusten mukaan. Purjehdusseuran vuokrasopimus Tampereen kaupungin kanssa päättyi vuonna 1974 ja seuran lippu laskettiin Pajasaaressa viimeistä kertaa 20.9.1974. Paviljonki ja muut rakennelmat Pajasaaressa myytiin kaupungille. Näsijärven Purjehdusseura rakensi itselleen uudet tilat Jänissaareen, missä sen kotisatama on nykyäänkin.

Tampereen kaupunki vuokrasi paviljonkirakennuksen Tampereen Navigaatioseuralle, joka on perustettu vuonna 1966. Navigaatioseura toimii Pajasaaressa edelleen. Siellä on seuran toiminnallinen keskus, jossa järjestetään mm. laivuri- ja veneilykursseja. Pajasaari toimii myös seuran koulutusaluksen kotisatamana.

Katso nykyistä maisemaa Pajasaaresta ja sen ympäristöstä seuraavasta videosta:

Lähteitä:

  • Paula Kivinen: Tampereen Jugend, arkkitehtuuri-taideteollisuus, Keuruu 1982
  • Eino Nironen: Mältinrannan entisiä oloja ja elämää, Tammerkoski 2/1966
  • Näsijärven Purjehdusseura-Näsijärvi Segelsällskap ry 1898-1988, Mänttä
  • Tampereen Sanomat, ks. artikkeli

Hämeensilta ja Koskipuisto 1900-luvun alun talvisessa postikorttimaisemassa

Hämeensilta (Isosilta) ja Koskipuisto Tampereen talvisessa maisemassaTalvinen näkymä Ruuskasen talon kulmalta kohti Kauppatoria (nyk. Keskustori) 1900-luvun alun väritetyssä postikortissa. Hämeensillalla erottuu hevosajuri eli vos(s)ikka. Huomaa myös kioski Koskipuistossa nykyisen ravintola Rosson paikkeilla.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Maisemapostikortissa on kuvattuna vuonna 1884 rakennettu Tammerkosken ylittävä Hämeensilta, joka tunnettiin alunperin nimellä Isosilta (erotukseksi jalankulkijoiden käyttämästä puisesta Pikkusillasta yläputouksella). Isosilta oli Tampereen ensimmäinen rautarakenteinen silta ja leveydeltään 12 metriä. Sen korvasi nykyinen vuonna 1929 rakennettu teräsbetoninen 28,5 metriä leveä Hämeensilta. Vanhan kirkon vieressä oleva tontti odottaa vielä tyhjillään Tampereen teatterin valmistumista vuonna 1912.

Postikortti on lähetetty uudenvuoden 1908 toivotuksena rouva Lindströmille  ”Wartiotornikadulle” Tampereelle. Kyseinen Vartiotorninkatu oli Kyttälän asemakaavassa vuodesta 1886 vuoteen 1936, jolloin se muutettiin nykyiseksi Huhtimäenkaduksi. Katu oli aikoinaan saanut nimensä alueelle suunnitellusta palovartiotornista.

Lähteitä:

  • Akseli – Pirkanmaan teollisuushistoriaa -verkkojulkaisu, Tampere
  • Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet, Tampereen museoiden julkaisuja 51, Tampere 1999
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Tampereen kaupunki: Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri 1998, Tampere 1998


Nyt loppuvat ”makiain leipäin päivät” – Hospits Emmaus postikortissa 7.1.1912

Hospits Emmaus kuvattuna 7.1.1912 lähetetyssä Tampere-postikortissa. Kristillisen matkailijakodin lisäksi talossa sijaitsi NNKY eli Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys. Oven yläpuolella näkyvän kyltin mukaan talossa oli myös Lakki- ja hattukauppa. Lue lisää Emmauksesta aiemmasta artikkelista täältä.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Kortissa Göstan tervehdys Tampereelta herra Väinö Hakaselle Turkuun: ”Tampere 7/1-12 H.V! Monet kiitokset kortista! Nyt ne ovat taas pian lopussa ne makiain leipäin päivät, kohta siellä taas tavataan! Monet tervehdykset ja onnea vuodelle alkavalle”. Kortti Tampereen Kirkollinen Kirjakauppa.

Rauhallista joulua vuonna 1908 Tampereelta – Hospits Emmaus tonttupostikortissa

Hospits Emmaus Tampere-aiheisessa tonttupostikortissaJoulutontut kävelyllä rautatieaseman tienoilla ja Hämeenkadun itäpäässä Tampere-aiheisessa joulukortissa. Taitaapa yksi tontuista vetää joululahjapaketteja reessään. Ruotsinkieliset rauhallisen joulun ja hyvän uudenvuoden toivotukset lähetettiin Tampereelta Uuteenkaupunkiin jouluksi 1908. Vasemmalla Hospits Emmaus, jonka kristillinen matkailijakoti avattiin syyskuussa 1907. Korttiaihe oli yksi kymmenestä tuon ajan vanhaa Tamperetta kuvaavasta tonttukortista.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Bauerin hotellista Hospits Emmaus syksyllä 1907

Tampereen kaupunginvaltuusto toimeenpani Tampereella kunnallisen kieltolain 1. kesäkuuta 1907 alkaen. Samalla päättyivät myös ravintoloitsija Nikolai Bauerin anniskeluoikeudet vuonna 1892 rakennetussa hotelliravintolassaan rautatieasemaa vastapäätä. Paikalla oli aiemmin sijainnut Bauerin jo vuonna 1883 perustama Hotelli Wasa, joka oli saanut nimensä Tampereelta Vaasaan valmistuneen rautatien mukaan.

Anniskeluoikeuksien lakkauttamisen vuoksi Bauer päätti myydä hotellirakennuksensa tontteineen, jotka siirtyivät samana kesänä Emmaus osakeyhtiölle eli Tampereen kaupunkilähetykselle, NMKY:lle ja NNKY:lle. Uudistustöiden jälkeen rakennuksessa avattiin Emmauksen kristillinen matkailijakoti 13. syyskuuta 1907. Aamulehdessä julkaistiin aiheesta ilmoitus:

Tampereen Sanomat kirjoitti ensivaikutelmistaan avajaisia seuraavana päivänä 14. syyskuuta 1907 seuraavasti: ”Käytyämme sisälle Rautatienkadun puoleisesta pääowesta, tulemme eteiseen, jossa tulijaa terwehtivät sanat: Terwetuloa Herran nimeen! Eteisestä oikealle owat ruokailu- ja kahwilahuoneet, kaksi tilawaa salia. Huonekalusto näissä on suoraa ja hauskaa tyyliä, maalattu waalean wiheriäksi. Seinällä on wertauskuwallisia maalauksia ja raamatunlauseita.”

Aamulehti totesi samana päivänä: ”Emmaus-yhtiö on todella tehnyt kiitettävän työn perustaessaan Tampereelle Hospits Emmauksen tapaisen majalan eli hotellin. Siellä voi rauhaa ja hiljaisuutta rakastawa matkustaja wiettää yönsä lewossa, tarwitsematta peljätä tawallisista hotelleista niin perin yleistä hälinää ja häiritsemistä juopottelewien hotelliwierasten puolelta.”

Hotelli Emmauksesta Suomen suurin hotelli

Arkkitehti F.L. Caloniuksen (1833-1903) Bauerille suunnittelema rakennus oli kulmastaan kaksikerroksinen kivirakennus, jonka molemminpuolin sijaitsi yksikerroksinen puurakennus. Emmauksen matkustajakoti laajeni lisätilojen ja -rakennusten myötä vajaan parinkymmenen vuoden aikana alun 12 huoneesta 60 huoneeseen.

Uuden rautatieaseman rakentaminen ja Hämeenkadun itäpään madaltaminen tekivät välttämättömäksi uuden hotellirakennuksen rakentamisen. Vanha Bauerin rakennus purettiin vuonna 1935 ja uusi Hotelli Emmaus valmistui seuraavana vuonna 1936 tarjoten hotellivieraille jo 117 huonetta. Suosittu hotelli kasvoi ja kehittyi vuosien myötä ja oli 1950-luvulla jo Suomen suurin hotelli. Hotelli Emmaus myytiin 80-luvun alussa Yhtyneille Ravintoloille ja tiloissa toimii nykyisin hotelli Scandic Tampere City.

Hospits Emmaus Tampere-aiheisessa tonttupostikortissa, postileimatPostileimojen mukaan rouva Ellen Nielsenille osoitettu joulupostikortti lähti matkaan Tampereelta 23.12.1908 klo 12 ja saapui Uuteenkaupunkiin kahden päivän kuluttua
joulupäivänä 25.12.1908.

Lähteitä:

  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia III, Tampere 1932
  • Suomen suurin hotelli, Tammerkoski 10/1957
  • Aamulehti, ks. artikkeli
  • Tampereen Sanomat, ks. artikkeli


Liutun tilan vaiheita osana Tampereen Teiskon historiaa

Nimipäiväonnitteluja lähetettiin v. 1907 tässä Teisko, Liuttu -aiheisessa postikortissa (W.T. No. 300). Kuvassa hevosnäyttely Liutun tilalla Teiskon Pohtolassa v. 1906. Talon silloinen yritteliäs isäntä Heikki Liuttu tunnettiin myös kuuluisana hevosmiehenä. Keskellä olevassa pytinkirakennuksessa toimi Pohtolan kansakoulu vuosina 1902-1906. Vasemmalla nykyinen Liutun Juhlatalo, joka on rakennettu 18oo-luvun alkupuolella.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Kyläkauppaa Liutun tilalla 1800-luvun loppupuolella

Liutun tila sijaitsee Tampereen Teiskon Pohtolassa, Paarlahteen kuuluvan Sisaruspohjan lahden rannalla. Vuoden 1540 kantatila on ollut saman suvun hallussa 1700-luvulta lähtien.

Heikki Liuttu (1860-1940) ja hänen vaimonsa Auroora Liuttu alkoivat talonpidon ohella 1800-luvun lopulla pitää tilalla kauppaa, jota ei entuudestaan kylällä vielä ollut. Isäntä toimi tavaranhankkijana ja emäntä hoiti myynnin. Kauppa toimi tilalla kolmisenkymmentä vuotta. Sittemmin Teiskon Kauppa Oy:n uusi myymälä sijoittui Liuttuun v. 1924, ja sen yhteydessä toimi myös leipomo. Myymälä muutti myöhemmin Ylä-Korpulaan ja sieltä syksyllä 1939 uuteen Pohtolan kaupparakennukseen Ranniin, jossa toiminta jatkui 1960-luvun alkuun saakka. Siitä kauppatoiminta jatkui yksityisin voimin aina vuoteen 1975 asti, jolloin kauppa lopetettiin.

Pohtolan koulu aloittaa vuokralla Liutun pytinkirakennuksessa vuonna 1902

Ennen vuonna 1866 julkaistua kouluasetusta opetus Teiskossakin hoidettiin ns. kiertokouluna. Opettaja kiersi kylästä toiseen, jolloin koulutilana toimi useimmiten joku kylän taloista. Teiskon ensimmäinen koulurakennus oli vuonna 1870 rakennettu Padustaipaleen koulu, jossa Heikki Liuttukin kävi Pohtolasta käsin. Hän oli myöhemmin muistellut koulunkäyntiänsä: ”Opin minä siellä turakkaa pelaamaan ja kiekkoo lyömään”.

Matkaa Pohtolasta Padustaipaleelle tuli toistakymmentä kilometriä. Pohtolalaiset pyysivät v. 1897 kirjelmässään Padustaipaleen koulun johtokunnalle puoltolausetta koulun perustamiseksi Pohtolaan. Vuonna 1900 piirivaliokunta kävi sitten tarkastamassa sopivaa koulun paikkaa Ylä-Korpulan, Liutun ja Ala-Korpulan mailla. Sopivimmaksi ja edullisimmaksi koulun paikaksi osoittautui ns. Pohtolan kallio Ala-Korpulan mailla, jonka puolentoista hehtaarin alasta tehtiin sopimus Kalle ja Miina Korpulan kanssa. Pöytäkirjaan merkittiin lisäksi ”Opettajan lehmän suvilaitumesta talon maalla maksaa kunta 10 mk vuosittain, mutta jos opettaja tahtoisi käyttää lehmäänsä yhdessä talon karjan kanssa, niin siitä maksaisi opettaja 5 mk vuodessa.”

Uuden Pohtolan koulun rakentamista odotellessa päätettiin koulutyö aloittaa Pohtolassa vuokrahuoneissa. Sopiva paikka löytyi Liutusta vapaana olleesta pytinkirakennuksesta, jonka Heikki ja Auroora Liuttu vuokrasivat Teiskon kunnalle viideksi vuodeksi. Vuokrasopimukseen kirjattiin ”vuokraamme pytinkirakennuksen kokonaisesti, jossa on 7 lämmintä huanetta, porstua ja kuisti käytettäväksi 5 vuoden ajaksi tässä piirissä kansakouluna lukein elokuun 1 tä päivästä 1902. Ulkohuaneiksi 1 puadi ja pienempi pää liiteristä ja osa yhteishuaneeseen.” Tässä rakennuksessa Pohtolan koulu aloitti syksyllä 1902. Johtokunnan päätöksellä kouluun otettiin suomenkielinen opettaja. Ensimmäisenä opettajana toimi Nikolai Salminen. Pohtolan koulu lakkautettiin v. 1969 ja siirtyi Teiskon kunnalta yksityisomistukseen.

Isäntä Heikki Liuttu – kuuluisa hevosmies

Heikki Liuttu oli innokas hevosmies ja Liutun talli oli monesti täynnä hevosia. Muutamista hänen kasvattamistaan hevosista tuli kuuluisia juoksijoita. Keväällä 1884 syntyneestä Pujo-nimisestä oriista kehittyi Heikin menestyksekkäin juoksija ja koko pitäjän ylpeys. Heikki kilpaili usein Tampereella ja ympäristökunnissa ja menestystä tuli kauempanakin, kuten Valtion ajoissa Jyväskylässä ensimmäinen palkinto v. 1893. Helsingissä v. 1895 Heikki ajoi Pujollaan myös ensimmäisen palkinnon, 400 markkaa, mikä oli siihen aikaan huomattava summa. Aamulehti kirjoitti menestyksestä seuraavasti 22.2.1895:

Tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin otti osaa 12 hewosta. Kaksi palkintoa jaettiin. Ensimmäisen palkinnon, 400 markkaa sai Liutun, Teiskosta, Pujo II, ennätys 6 m. 14 sek.

Teiskossakin oli jo 1880-luvulla kilpa-ajoja. Aamulehti kirjoitti 11.4.1883: ”Kertoelma Teiskon kilpa-ajosta, joka tapahtui huhtikuun 4nä pnä 1883. Kilpailuun otti osaa 16 hewosta, oriita, tammoja ja walakoita. Palkinnoita oli määrä jakaa neljä, waan ensimmäistä palkintoa ei voitu jakaa. Toisen palkinnon sai torppari Kalle Heinäsen Teiskosta tamma, joka juoksi mainitun määrän 4 minuutissa ja 32 sekunnissa. Kiitoslauseen saiwat talollinen Heikki Liuttu oriistaan pikaisesta juoksusta ja talollinen Juuse Alasääski tammansa kauniista juoksusta. Lopuksi perustettiin hewosystävien yhtiö Teiskossa. Warsinaiseksi jäseneksi kirjoitti itsensä paikalla 19 henkilöä. Toimitus päättyi eläköön huudolla.”

Lähteitä:

  • Kirsti Arajärvi: Teiskon satavuotinen kunnallishistoria
    1865-1971, Vammala 1979
  • Heikki Naappila: Liutun Heikki – taitava talonasuja, maankuulu hevosmies, Teiskon Joulu 1960, artikkeli
  • Iire Pirilä: Teiskon kansakoulujen historia vuosilta 1870-1950, Tampere 1951
  • Teiskon Joulu 1968, kuvateksti
  • Aamulehti 1883 (ks. artikkeli)
  • Aamulehti 1895 (ks. artikkeli)

Vanha Milavida – Näsilinnan Ruoka- ja kahvisalit Mustanlahden kalliolla

Näsilinnan ruoka ja kahvisalit vuonna 1915 lähetetyssä postikortissa Näsilinnan ruoka- ja kahvisalit kuvattuna vuonna 1915 Iidalta Pitkäniemestä neiti Bergille Kuopioon lähetetyssä Tampere-postikortissa (MKH No. 100). Rakennuksen seinässä olevassa kyltissä on alkuperäisessä kuvassa lukenut myös ”huoneita matkustavaisille”. Korttipainatuksessa tämä on poistettu.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Von Nottbeckien Milavida Tampereen kaupungille

Tampereen kaupunki oli ostanut Milavida-palatsin eli Näsilinnan sekä sen mukana puuhuvilan, vanhan Milavidan, vuonna 1905 Finlaysonia johtaneelta suvulta von Nottbeckeiltä. Perhettä kohdanneiden murheellisten tapahtumien seurauksena vastikään valmistunut uusbarokkityylinen palatsi oli jäänyt ilman asukkaitaan. Perheen molemmat vanhemmat olivat kuolleet lyhyen ajan sisällä, ensin äiti Olga von Nottbeck (1861-1898) kaksosten synnytykseen ja sitten isä Peter von Nottbeck (1858-1899) umpisuolentulehdukseen. Neljä pientä lasta jäi orvoiksi.

Milavidaa kaavailtiin sairaalakäyttöönkin. Näsilinnan palatsiin avattiin lopulta Hämeen museo v. 1908 ja puuhuvila annettiin vuokralle. Tampereen Sanomat kirjoitti valtuuston päätöksestä 28.4.1906: ”Waltuuston kokouksessa eilen illalla käsiteltiin seuraawia asioita: Milawidan puutalo. Sen johdosta että kysymys Milawidan käyttämisestä sairaalaksi on rauennut, esitti rahatoimikamari, että waltuusto waltuuttaisi kamarin wuokraamaan Milawidan puutalon kokonaan enintään 5 wuoden ajaksi wähintään 2,000 mk:n wuotuisesta wuokrasta. Rahatoimikamarin esitys hyväksyttiin.”

Peter von Nottbeckin perheen entinen asuinrakennus vanha Milavida sijaitsi Mustanlahden kallion eli nykyisen Näsikallion etelärinteellä silloisen Läntisenkadun, nykyisen Näsilinnankadun pohjoispään kohdalla.

Mustanlahden kallio ja Esplanadin, nykyisen Hämeenpuiston pohjoispäätä vuonna 1911 Tampereelta Helsinkiin lähetetyssä postikortissa (E.G.S.i.S.). Ylhäällä kalliolla v. 1899 valmistunut Karl August Wreden suunnittelema, Peter von Nottbeckin perheelleen rakennuttama Milavida-palatsi eli Näsilinna. Oikealla Näsilinnan Ruoka- ja kahvisalit vanhassa Milavidassa.

Vanha Milavida vuokrataan Raittiselle

Tampereen Sanomat kertoi 23.6.1906 rahatoimikamarin kokouksessa tehdystä päätöksestä: ”Milawidan eli Näsilinnan puurakennus on päätetty wuokrata kauppias N. Raittiselle.” Kahta kuukautta myöhemmin samasta lehdestä löytyi Emilia Raittisen ilmoitus ruokatarjoilun ja kahvilan avaamisesta yleisölle 1.9.1906 alkaen.

Tampereen Sanomat 23.8.1906: Ilmoituksia - Näsilinnan (Milavida) ruokatarjoilu ja kahvila avataan arvoisalle yleisölle 1 päivästä syyskuuta.

Emilia Raittinen (1867-1939) piti vanhassa Milavidassa ravintolaa ja täysihoitolaa vuosina 1906-09. Hänen miehellään kauppias Nikodemus Raittisella (1856-1916) oli Mustanlahdenkadulla eräs aikansa suurimpia sekatavaraliikkeitä  Tampereella, minkä lisäksi tämä harjoitti puutavarakauppaa. Yrittäjäpariskunta Nikodemus ja Emilia Raittisella oli suurperhe, 14 lasta (joista 2 kuoli pienenä). Perheen isän sairastuttua oli äidin ryhdyttävä toimeen perheen toimeentulon takaamiseksi, minkä vuoksi hän ensin ryhtyi pitämään ravintolaa ja täysihoitolaa. Myöhemmässä vaiheessa Emilia Raittinen taitavana ompelijana ryhtyi valmistamaan liivejä ja perusti Tampereen ensimmäisen korsettineulomon.

Suosittu ja viihtyisä täysihoitola ”kuin maalla”

Raittisen täysihoitola oli hyvin suosittu ja talon ruokasalissa pidettiin monenlaisia kokouksia sekä juhlatilaisuuksia häistä hautajaisiin. Puisessa Milavidassa oli täysihoitolaisille vuokrattavissa 6 huonetta isäntäväen oman asunnon ja palvelusväen asuntojen lisäksi. Kallion reunalla sijainneessa rakennuksessa keittiö ja palvelusväen asunnot olivat ensimmäisessä kerroksessa. Eräs täysihoitolassa asunut henkilö on muistellut viihtyisää asumista: ”Siellä oli kuin maalla. Ikkunastakin saattoi mennä sisälle. Ruokaa tarjoiltiin kolme kertaa päivässä ja täysihoito maksoi 65 mk kuukaudelta.”

Emilia Raittisen lopetettua täysihoitolan pitämisen, sitä jatkoi Ellen Gustafsson loppuvuodesta 1909. Aamulehdessä oli asiasta lyhyt uutinen 14.10.1909: ”Näsilinnan puurakennus. Wuokraoikeus Näsilinnan puurakennukseen on siirretty rouwa Ellen Gustafsonille”. Heinäkuussa 1913 rakennuksessa syttynyt tulipalo vaurioitti rakennusta siinä määrin, että talo sen jälkeen purettiin. Muistona vanhasta Milavidasta on rinteellä edelleen nähtävissä maakellari.

Videopäivitys maaliskuussa 2012, edellä mainittu maakellari:


Lähteitä:

  • Helvi Jokinen: Milavidan herroja ja palvelijoita, Tammerkoski 8/1953
  • Naemi Levas: Emilia Raittinen, Tammerkoski 10/1961
  • Näsilinnan vaiheita 50 vuoden aikana, Tammerkoski 10/1948
  • Hävinnyttä Tamperetta, Näsilinnan kahvila,
    Tammerkoski 9-10/1955
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia IV, Tampere 1935
  • Tampereen Sanomat, ks. artikkeli
  • Aamulehti, ks. artikkeli

Tulitikkutehtailua Pyynikillä Pyhäjärven rannalla

Onnellisen uuden vuoden 1907 toivotukset Tampereen Tulitikkutehdas –aiheisessa postikortissa. Pyynikillä sijainnut tulitikkutehtaan kolmikerroksinen rakennus oikealla Pyhäjärven rannassa. Siitä vasemmalla  huvilarakennus, jonka edessä rannassa matalana erottuu tehtaan räjähdysainevarasto.Onnellisen uuden vuoden 1907 toivotukset Tampere – Tulitikkutehdas –aiheisessa postikortissa (M. St., Berlin S. 14. No. 548). Pyynikillä sijainnut tulitikkutehtaan kolmikerroksinen rakennus oikealla Pyhäjärven rannassa. Siitä vasemmalla  huvilarakennus, jonka edessä rannassa matalana erottuu tehtaan räjähdysainevarasto.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Tampereelle ensimmäiset tulitikkutehtaat 1850-luvulla

Tulitikkuja alettiin Suomessa valmistaa tehdasmaisesti 1840-luvulla. Tampereen ensimmäisen tulitikkutehtaan perusti kauppias Henrik Eliander (1815-1892) vuonna 1852 Näsijärven rantaan savipiipputehtaansa yhteyteen.  Tehdas toimi toistakymmentä vuotta ja Elianderin nimi on periytynyt paikalla nykyään sijaitsevalle uimarannalle.

Kauppias Akseli Selim Laurén perusti Tampereen toisen tulitikkutehtaan vuonna 1856 Pyynikille Pyhäjärven rannalle. Jo seuraavana vuonna  tehtaan 33 työntekijää valmisti 1 800 000 rasiaa tulitikkuja ja seuraavina vuosina tuotanto oli jo kolme miljoonaa rasiaa. Työntekijöitä oli enimmillään nelisenkymmentä, joista suuri osa lapsia.

Näkymä Jalkasaaresta tulitikkutehtaan suuntaan v. 1905 Pyynikki – Tampere -postikortissa (Emil Lyytikäisen Kirjakauppa, Tampere). Etualalla Jalkasaaren ja rannan välisellä niemekkeellä tulitikkutehtaan työväen asuntorakennus.
Oikealla häämöttää kauppias Gustaf Oskar Sumeliuksen (1835-1895) huvila Joselininniemen kärjessä.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Vaarallista tehdastyötä fosforin parissa

Työ valkoisen ja punaisen fosforin parissa oli äärettömän vaarallista eikä työsuojelusta tuohon aikaan juuri ollut vielä puhetta. Kenraalikuvernöörin v. 1859 tekemän aloitteen pohjalta tehty tehdasolojen tutkimus paljasti tulitikkuteollisuudessa melkoisia epäkohtia, näin myös Tampereella. Vuonna 1865 saatiin Suomessa asetus fosforin käytöstä  tulitikkuteollisuudessa. Toimenpiteet jäivät tuolloin kuitenkin pitkälti vaivaishoidolle ja vaarallisessa työssä sairastuneita tulitikkutehtaalaisia joutui kaupungin elätettäväksi. Valkoisen fosforin käyttö tulitikkujen valmistuksessa ja niiden myynti kiellettiin v. 1872 Suomen suuriruhtinaskunnassa ensimmäisenä maailmassa. Esim. Ruotsissa myyntikielto tuli voimaan vasta v. 1901, mutta valmistus vientiin sai jatkua vielä vuoteen 1920. 

Jukka Sihvonen kuvaa Tekniikan Maailma -lehden artikkelissaan tulitikkujen fosforin aiheuttamia terveyshaittoja näin: ”Kolme neljä vuotta fosforihöyryjä työssään hengittäneille tulitikkutehtaan työläisille alkoi muodostua erilaisia luusairauksia sekä kasvoihin ylä- tai alaleuan kuolioita. Myrkytyksen saaneen kasvot vääristyivät, hampaat irtosivat, ikenet turposivat, iho alkoi vihertää ja muuttua mustaksi. Leukaluu saattoi alkaa hohtaa himmeästi pimeässä. Mitään lääkettä ei ollut, vain leikkauksia oli mahdollista tehdä. Tulitikkutehtaan tytöt erottuivat runneltuneista kasvoistaan jo kaukaa. Fosfori tuhosi heidän elämänsä.”

Sanomalehtiuutinen vuodelta 1889 kertoo järkyttävästä tapaturmasta tulitikkutehtaalla kuvaten samalla uhriksi joutuneen, lapsesta saakka tehtaalla työskennelleen työmiehen fosforista aiheutuneita vammoja.

Uutinen Hämäläinen-lehdessä 3.8.1889: ”Tapaturma. Maanantai-aamuna sattui Tampereen tulitikkutehtaalla, että erään työmiehen, Juho Lindroos’in, piti panna remmiä katossa olewaan pyörään, jolloin remmi kiskasi irti hänen wasemman kätensä, jonka heitti nurkkaan, pyöritti häntä itseänsä kaksi kertaa ympäri ja riisti nahan hänen seljästänsä, ennen kuin apuun päästiin. Käsi wietiin kirkkomaalle ja mies on itse lasaretissa. Hän oli jo pienestä saakka ollut tulitikkutehtaassa, jolla ajalla fosfori oli syönyt pois hänen alaleukansakin ja nauttii nyt eläkettä tehtaalta.”

Tulitikkuaskien valmistusta käsityönä kotona

Tikkuaskeja valmistettiin käsityönä myös työläisperheiden kotona, koska tehtaalla ei tuolloin vielä ollut askivalmistukseen tarvittavia koneita. Tätä kotityötä tekivät pääasiassa vaimot ja lapset ansaitakseen hieman lisärahaa perheen ylläpitoon.

Ilmoitus Tampereen Sanomissa, nro 41, 13.10.1874 ”Kelwolliset ja hywäksitunnetut henkilöt woiwat Pyynikin tulitikkutehtaalta saada helppoa tinkityötä, soweliasta sekä waimoille ja lapsille kodissansa tehtäwäksi.”

Tammerfors Tändsticksfabrik Ab eli Tampereen tulitikkutehdas Oy

Pyynikin tulitikkutehtaan perustajan A.S. Laurénin kuoltua tehtaan toimintaa Pyynikillä jatkoi hänen veljensä Knut Oskar Laurén (1836-1874). Tehdas paloi v. 1865 ja Laurénin kuoleman jälkeen tehdas siirtyi uudelle osakeyhtiölle, Tammerfors Tändsticksfabrik Ab:lle eli Tampereen tulitikkutehdas Oy:lle, jonka perustajina olivat Frans Wilhelm von Frenckell (1821-1878), Waldemar von Frenckell (1853-1936) ja Carl Zuhr (1823-1876). Tehtaan teknillisenä johtajana toimineen ruotsalaisen Walfrid Hultbergin johdolla tehdas alkoi merkittävästi menestyä.

”Paraffineerattuja ja waarattomia tulitikkuja”

Tulitikkuaskin etiketti: ”TAMPEREEN TULITIKKUTEHTAAN PRIMA Paraffineerattuja WAARATTOMIA TULITIKKUJA – TAMMERFORS TÄNDSTICKSFABRIKS PRIMA Paraffinerade SÄKERHETS TÄNDSTICKOR”

Tulitikkujen valmistuksessa alettiin käyttää punafosforia tavallisen fosforin sijasta ja tikut kyllästettiin parafiinilla. ”Tampereen tulitikkutehtaan paraffineeratut ja waarattomat tulitikut” saivat mainetta halki maan ja ulkomaita myöden. Tulitikut menestyivät myös useissa teollisuusnäyttelyissä saaden ensimmäisen palkinnon, kuten Helsingissä v. 1876, Moskovassa v. 1882, Pariisissa v. 1889 ja Lyypekissä v. 1900. Tehtaan tuotannon arvo nousi; vuonna 1885 se oli 63 000 silloista markkaa, kun v. 1900 se oli jo 232 000 mk eli liki nelinkertaistunut. Valmistusmäärä vielä esim. v. 1903 oli huomattava 30 miljoonaa tulitikkulaatikkoa.

Tampereen Uutiset nro 111, 21.7.1891: ”Uutta lajia tulitikkuja ruwettu walmistamaan Tampereen tulitikkutehtaalla. Niissä on tulipunainen tulipää ja laatikon päälle liisteröity leimakin on saanut punaisen pohjan, jolla on Suomen waakuna ja kolme palkintomitalia sekä sanat ”Tammerfors tändstickor. Suomi.” Onhan siinä nimeksi Suomeakin.”

Tehtaalla käytettiin ruotsalaista työvoimaa, minkä aiheuttamaa kritiikkiä kuvaa uutinen tamperelaisessa sanomalehdessä v. 1891.

Tampereen Uutiset nro 33, 28.2.1881: ”Tyttöjä tuodaan tänne Tampereelle tulitikkuja tekemään – Tukholmasta. Työtä tarvitsisiwat tosiaan tuumaamme, Tampereenkin tytöt”.

Tulipalon aiheuttamia korjauksia ”tulisimmalla kiireellä”

Tulipalot haittasivat ajoittain tehtaan toimintaa. Erään tulipalon aiheuttamasta nopeasta jälleenrakennuksesta arkkitehti Carl Birger Federleyn (1874-1935) piirustuksien mukaan uutisoitiin Tampereen Uutisissa vuonna 1899 seuraavasti: ”Tampereen tulitikkutehdas, joka, niinkuin muistettanee, joku aika sitten paloi ja osaksi turmeltui, on tulisimmalla kiireellä, noin 8 wiikossa, saatu käyntikuntoon. Rakennuksen korjauksessa on käytetty uusimpia työtapoja. Niinpä on wälikatot ja permannot rakennettu rautarakenteitten waraan ja missä kuormitus permannolla ei ole rasittawa, on puuansaitten alle lyöty wälikatto ”kokoliitti”-levyistä. Ylipäänsä rakennus on koetettu saada mahdollisimman warmaksi tulenwaaraa wastaan. Tehtaaseen tuotetaan ja osaksi jo pystytetäänkin uusia koneita. Rakennustyön on walvonut arkkitehti Birger Federley, joka myös on näiden uusien rakennusten piirustukset walmistanut.”

Näkymä Pyynikin rinteeltä Pyhäjärvelle ja Jalkasaareen v. 1903 lähetetyssä ”Pyynikke”-aiheisessa joulukortissa (Kirjakauppa Bärlunds Bokhandel, G.F. Lillia). Tulitikkutehtaan asuntorakennus vasemmalla. Nykyisin niemekkeen ja Jalkasaaren yhdistää pieni kivisilta.

Tehdastuotanto Pyynikillä lakkaa 1900-luvun alussa

Tampereen tulitikkutehtaan tuotanto lakkasi 1900-luvun alkuvuosina. Tehdasrakennus purettiin Pyhäjärven rannasta vuonna 1910. Edelleen tehtaan betonisista perustuksista on havaittavissa jäljet paikalla, jonka molemmin puolin nykyisin sijaitsee uimaranta.

Tulitikkutehdas Santalahdessa

Sittemmin Osuustukkukauppa perusti Tampereelle tulitikkutehtaan vuonna 1926 Näsijärven rantaan Santalahteen, Pispalan naapuriin. Tehdas toimi vuoteen 1969 asti OTK:n alaisena, minkä jälkeen siirtyi Keskon, OTK:n ja SOK:n yhteiselle Finn-Match Oy:lle. Tulitikkutehtailu ei jatkunut enää pitkään Suomessa, sillä tuonti ulkomailta oli halvempaa kuin kotimainen valmistus. Tehdas lopetti toimintansa 1970-luvun alkupuolella, minkä jälkeen kiinteistö siirtyi Autotalo Pekka Mäkisen omistukseen. Nykyään tulitikkutehtaan rakennus seisoo Santalahdessa tyhjillään ja ränsistyneenä.


Lähteitä:

  • Jukka Sihvonen: ”Syttyy miten sattuu, tulitikkuja etsimässä”, artikkeli, Tekniikan Maailma 18/2009
  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Tyko Varto: Lapsuuteni Tampere, Tampere 1958
  • Väinö Voionmaa: Tampereen historia osat II ja III, Tampere 1929 ja 1907-1910, 1935
  • Hämäläinen 1889 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Sanomat 1874 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Uutiset 1870, 1891, 1899 (ks. artikkeli)

Aunessillan värikkäitä syntyvaiheita Tampereen Teiskossa

Teiskon Aunessilta vuonna 1910 lähetetyssä nimipäiväkortissa.Teiskon Aunessalmen ylittävä Aunessilta v. 1910 ”nyrkkipostissa” lähetetyissä nimipäiväonnitteluissa Irjalle. Siltaa alittamassa Näsijärven Paarlahdella liikennöinyt höyryalus, ilmeisesti  Teisko-laiva. Laiva kulki mm. Kuusniemen, Vattulan, Pohtolan ja Kulkkilan kautta Viitapohjaan ja takaisin.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Nykyisin Tampereella Kämmenniemessä museosiltana toimiva Aunessilta valmistui Teiskoon toukokuussa 1899 arkkitehti Georg W. I. Schreckin (1859-1925)  suunnittelemana. Tämä Pohjoismaiden kauneimpiin ja korkeimpiin luettava yksikaarinen graniittisilta korvasi aiemman Käälahden ja Kaitaveden välissä sijainneen jo rappeutuneen puusillan.

Valtionapurahasta urakkahuutokauppoihin

Schreckin piirustusten mukaisen Aunessillan hinnaksi arvioitiin alunperin tulevan 50.000 markkaa, joka oli tuohon aikaan huikea summa. Teisko sai kuitenkin 18.11.1897 Keisarilliselta senaatilta 10.000 silloisen markan suuruisen valtionapurahan siltaurakkaan. Urakkaa tarjottiin huutokaupalla tehtäväksi useaan kertaan siinä ensin onnistumatta. Tampereen Sanomat ilmoitti ensimmäisestä 15.3.1898 Kämmenniemessä Kahnan kestikievarissa pidetystä suuresta huutokaupasta:

"Suuri huutokauppa. Väliaikaisessa kunnankokouksessa Teiskossa, joka pidetään Kämmenniemen kylässä, Kahnan kestikiewarissa 15.p. 11 e.pp. tarjotaan Aunesillan rakennus kiwesta ja osaksi raudasta, urakalla tehtäwäksi. Mainittuun rakennukseen saadaan waltiolta työkalut ja työnjohtaja urakalla. Urakoitsijalle kuuluu kaiken rakennusaineen hankkiminen.

Tampereen Sanomat nro 56, 10.3.1898: ”Suuri huutokauppa, tarjotaan Aunesillan rakennus kiwestä ja osaksi raudasta, urakalla tehtäwäksi.”

Urakkatarjousten vähäisyyden vuoksi lopulta 18.6.1898 pidetyssä Teiskon kuntakokouksessa päädyttiin hyväksymään aiemmin jo hylätty ylöjärveläisen Frans Malmlundin alin 28.ooo markan urakkatarjous. Silta edellytettiin valmistuvaksi 1.6.1899 mennessä. Aamulehti kirjoitti kokousta seuraavana päivänä:

Aamulehti nro 139, 19.6.1898: Teiskon kuntakokous, jossa hyväksyttiin urakkatarjous kivisillan rakentamisesta.

Aamulehti nro 139, 19.6.1898: Teiskon kuntakokous, jossa hyväksyttiin urakkatarjous urakkatarjous kivisillan rakentamisesta.

Raskasta ja taidokasta rakennustyötä ”kivenhakkurien” ja ”timpermannien” voimin

Rakennustyö oli jo aikansa ihmetys, jota käytiin seuraamassa kauempaakin. Tampereelta palkattiin ”vuurmanneja” ajamaan hevosilla Korven vuorilta lohkottuja kivijärkäleitä työmaalle. Kuljetuksessa käytettiin tarkoitukseen varta vasten tehtyjä kärryjä, joita vedettiin kiskoja pitkin hevospelillä Aunesjoelle. Aunessillan rakentamiseen osallistunut teiskolainen puumies ja puuseppä Kalle Virtanen (1871-1961) muistelee rakennustöitä seuraavasti: ”Meitä oli viistoista timpermannia, vaikka kivitöitä piti tehtää – kaaritöissä oli niin mahdoton työ. Kivenhakkuria oli kymmenkunta.” Suuren holvikaaren teko kiviä latomalla oli merkittävä tapaus. Virtanen kertoo: ”Kivet hakattiin mäellä koko hyvin osapuille, ja ne oli eri miehet, jotka ne sitten asetteli paikoilleen. Se passaus oli tarkkaa työtä – ei siinä rautoja käytetty, vaan kivet sopivat niin hyvin yhteen.”

Urakoitsijan vararikko, Teiskon kunta vastaamaan työn loppuunsaattamisesta

Työn edetessä kävi kuitenkin pian ilmi, että hyväksytty 28.000 markan urakkatarjous oli huomattavasti alimitoitettu. Teiskon kuntakokouksessa helmikuussa 1899 todettiin, että Malmlund oli nostanut työtä vastaan jo melkein koko urakkasumman, kun työtä oli jäljellä vielä noin puolet. Kunta kieltäytyi maksamasta lisää rahaa ja urakoitsija kieltäytyi puolestaan jatkamasta työtä. Urakan loppuunsaattamiseksi perustettiin teiskolaisista koostunut kunnallinen rakennuskomitea, joka käynnisti työt uudelleen pikaisesti. Mestarina oli Juuse Nieminen Velaatasta. Kuntakokouksesta uutisoi Aamulehti 28.2.1899 seuraavasti:

Aamulehti 28.2.1899: "Kuntakokous Teiskossa. Kokouksen oli walitseminen rakennustoimikunta työtä walwomaan."

Aamulehti 28.2.1899: ”Kuntakokous Teiskossa. Kokouksen oli walitseminen rakennustoimikunta työtä walwomaan.”

Silta valmistuu tulvavuonna 1899

Teiskon kunta joutui sitten vastaamaan rakentamisen loppuunsaattamisesta urakan kokonaiskustannusten noustessa n. 68.ooo markkaan eli yli kaksinkertaisesti urakkasummaan nähden ja reilusti jopa yli alkuperäisen Schreckin suunnitelmiin perustuneen 50.000 markan kustannusarvion. Sillan valmistuminen venyi jonkin verran aikataulusta ja vasta syyskuussa 1899 kuntakokous hyväksyi lopullisesti siltatyön. Tampereen Sanomat kirjoittaa 16.5.1899 jo tuolloin toukokuussa tapahtuneesta ”wiimeisen kiwen laskemisesta” seuraavasti:

Aamulehti nro 111B, 16.5.1899: ”Aunesilta Teiskossa. Torstaina laskettiin wiimeinen kiwi tuohon suureen Aunesillan rakennuksen holwiin, joka on Suomen suurin. Sen jännitys on 19 mtr. pitkä. Warmaan nyt loppuu laiwoilta tuo kiusallinen sawupiipun kaataminen, kun korkeus weden pinnasta on 6 metriä.”

"Muutetut kulkuwuorot. Höyryalus Teiskon kulkuwuorot Elokuun 12 päivästä 1899: Maanantaina klo 5 e. pp. Wiitapohja, Kulkkila, Pohtola, Wattula, Kuusniemi, Aunesilta. Takaisin klo 3 j. pp." Tampereen Uutiset nro 151, 9.8.1899

Vuonna 1899 tulvat aiheuttivat Tampereen seudulla monenlaisia hankaluuksia. Tampereen Uutiset kirjoittaa 24.1.1900 artikkelissaan ”Katsaus wuoden 1899 satamaliikkeeseen” uudesta kivisillasta seuraavasti: ”Melkoista haittaa satamaliikkeelle teki wiime wuonna niinikään entistä korkeammalle noussut wesi. Olikin sen tähden laitettawa waralaitureita, ja niin syntyi hankaluutta tawarain kuljettamisessa laiwaan ja sieltä pois. Weden korkealle nousu niinikään teki mahdottomaksi laiwojen pääsyn Teiskossa olewan Aunesillan alitse. Täälläkin sentähden oli korjaus toimitettawa, rakennettiin komea, korkealla wedestä oleva kiwisilta, joka siwumennen sanoen kysyen noin 70.000 mk:n uhrauksen. Mutta nyt onkin sitten wäylä wapaasti kuljettawissa, huolimatta weden noususta.”

Aunessillan vaiheita ”museosiltojen helmeksi”

Aunessilta rakennettiin aikanaan hevosajoneuvoille ja vuosien saatossa se ei enää pystynyt turvallisesti vastaamaan lisääntyvän autoliikenteen haasteisiin. Teiskon kotiseututyön uranuurtaja ja vaikuttaja Johan Nikolai ’Jussi’ Mäenpää (1911-2001) kirjoittaa Teiskon Joulun 1984 artikkelissaan sillalla vuosien varrella tapahtuneista monista haavereista, joista kuitenkin onneksi selvittiin ilman kuolonuhreja. Esimerkiksi vuonna 1975 vehnäjauholastissa ollut rekka oli sukeltanut kaiteen läpi Aunessalmeen. Kuljettaja selvisi rysäyksestä vähin vammoin, mutta vehnäjauhot olivat levinneet kaikki veteen. Joku kämmenniemeläisistä oli huomannut, että ”kyllä nyt on Kämmenniemessä pullataikinaa. Olis vaan vähän hiivaa ja maan kauhee uuni.

Nykyisin Aunessilta on entisöity museosillaksi. Jussi Mäenpää kiittää em. artikkelissaan museointia: ”Tämä suoritettiin vielä niin hienosti ja parhaalla mahdollisella tavalla, että Aunessilta tulee varmasti loistamaan tiemuseoiden helmenä kauan.

Vuodesta 1983 Aunessilta on toiminut kevyen liikenteen väylänä ajoneuvoliikenteen siirryttyä viereiselle Kaitaveden sillalle. Seuraavassa videossa nykyisiä näkymiä sillalta ja sen ympäristöstä.


Lähteitä:

  • Atro Karimaa: Kalle Virtanen – viimeinen Aunesillan rakentajista muistelee, Teiskon Joulu 1964
  • Juha Miettinen: Aunesilta 100 vuotta Teiskon yhdistäjänä, Teiskon Joulu 1999
  • Jussi Mäenpää: Aunessilta, tiemuseoiden helmi, Teiskon Joulu 1984
  • Päivi Tapola: Rakentajan elämä Georg W.I. Schreck,
    Juva 2011
  • Aamulehti 1898 – 1899 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Sanomat 1898 (ks. artikkeli)
  • Tampereen Uutiset 1898, 1900 (ks. artikkeli)

Ilomäen näkötorni Pyynikillä – aikansa kuuluisa nähtävyys Tampereella

Ensimmäinen Pyynikin näkötorni, ns. Ilomäen näkötorni Tampere-kortissa 13.9.1902.Pyynikin Ilomäen näkötorni kuvattuna väritetyssä Tampere-postikortissa. Nimipäiväonnittelut Sulolle 13.9.1902: ”Niin vähäinen ja halpa on lahjasemme tää, mut Sulon sydän hellä sen toki ymmärtää”. Kortti Emil Lyytikäisen kirjakauppa.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Puinen ns. Ilomäen näkötorni oli ensimmäinen näkötorni Pyynikin harjulla. Tampereen kaupunki rakennutti tämän n. 20 metriä korkean tornin vuonna 1888 osana merkittäviä valmisteluja yleisiä soitto- ja laulujuhlia varten arkkitehti Georg Schreckin (1859-1925) piirustusten mukaan.

Ilomäki sai nimensä jo vuonna 1868 ravintoloitsija Emanuel Joselinin (1836-1873)  tälle paikalle rakentaman huvihuoneen vihkiäisissä. Paikalla oli ollut jo aikaisemmin v. 1844 keräysvaroin rakennettu paviljonki, joka sittemmin tuhoutui tulipalossa. Tampereen Sanomat kirjoittaa vihkiäisistä viitaten samalla tuon aiemman rakennuksen ”katoamiseen sauhusta ja liekistä” 4.8.1868 (ks. allaoleva uutinen): ”Kauppias ja Rawintolan isäntä Joseliini tänä suvena rakennutti uuden huwihuoneen, edellyttämällä ett’ei yleisön oikeudentunto ole wähempi täällä kuin muuallakaan warjelemaan tätä yksinäistä huonetta kaikelta wäkiwallalta. Jonakuna päiwänä wihittiin huone wähäisillä pidolla, joihin hra Joseliini oli kutsunut usioita henkilöitä, ja annettiin niissä paikalle nimi Ilomäki”.

Ko. ravintoloitsijan nimestä löytyy kahdenlaista tietoa eri lähteistä – Tampereen Sanomien mukaan kyseessä on ollut Joselin, monessa muussa julkaisussa mainitaan kuitenkin Tallqvist.

Ilomäen huwihuone rakennettu Pyynikille

Tampereen Sanomat 4.8.1868, uutinen ravintoloitsija Joselinin rakennuttaman huwihuoneen vihkimisestä ja paikan nimeämisestä Ilomäeksi.

Noin viikko ennen Ilomäen tornin valmistumista 9.6.1888 Aamulehti kirjoittaa seuraavasti – huolta on ollut jo tuolloin töhrijöiden aikaansaannoksista: ”Tornin huippuun on pääsy werrattain wähäwaivainen ja mukawia lepopaikkoja on välillä. Ylhäällä aukeaa peräti laaja ja waihteleva näköala, jonka ihailemiseksi saadaan wielä kiikari, yksityisten kaupunkilaisten harrastuksesta. Sanalla sanoen, torni tulee kaikinpuolin semmoiseksi kuin sen pitikin. Mutta toista on pysyykö se semmoisessa kunnossa kauankin. Tuskin oliwat portaat siksi paikoillaan, että huippuun woitiin kohota, kun sitä alettiin loaista kirjoituksilla. Ei kulune kauan, ennenkun lyijykynän asemasta tartutaan weitseen ja aletaan piirtää kirjaimia ja ruokottomia kuwia, jotka owat tämän pahan tawan ja huonon kekseliäisyyden wälttämättömiä seurakumppania”.

Aamulehti kertoo 19.6.1888 juuri valmistuneesta tornista näin: ”Näkötorni Ilomäellä on walmiina ja tänään ensi kertaa käytettäwänä. Pääsy maksaa hengeltä 10 penniä. Rakennus on soma, onnistunut, eikä huolimatta korkeudestaan, ollenkaan huoju. Kiikari, joka sinne on tilattu, ei wielä ole saapunut. Torni on rakennettu arkkitehti Schreckin piirustusten mukaan  ja seudun kaunistamista on johtanut puutarhuri Gauffin”.

Aamulehti 19.6.1888: Näkötorni Ilomäellä valmiina

Aamulehden uutinen 19.6.1888: Näkötorni Ilomäellä valmiina

Näkötorni on ollut alkujaankin melkoisen vetovoimainen nähtävyys, koska ensimmäisen viikon aikana siellä kävi peräti 3600 henkilöä (Tampereen Sanomat 25.6.1888).  Kävijöistä merkittävä osa tuolloin lienee ollut samaan aikaan Pyynikillä vietettyjen kolmipäiväisten laulu-ja soittojuhlien osanottajia.

Puinen torni palveli kävijöitä kolmisen vuosikymmentä, kunnes se vaurioitui vuoden 1918 taisteluissa. Sen paikalle rakennettiin vuonna 1929 nykyinen graniittinen näkötorni kaupungin 150-vuotisjuhlaan. Tämän 26-metriä korkean Pyynikin näkötornin on suunnitellut arkkitehti Vilho Kolho. Tornin juurella on Pyynikin näkötornin kahvila, joka on erityisesti tunnettu munkeistaan.
Lähteitä:

  • Uuno Sinisalo: Tampereen kirja, Tampere 1947
  • Väino Wallin: Tampereen historia, osa II, Tampere 1903
  • Väino Voionmaa: Tampereen historia, osa III, Tampere 1932
  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Jouni Keskinen:
    Kaupunginosa VII: Pyynikki ja Pyynikinharju
  • Museovirasto, verkkosivut
  • Tampereen Sanomat 1868 ja 1888 (ks. artikkeli)
  • Aamulehti 1888 (ks. artikkeli)

Tampere-postikortti Ruovedeltä 1907: ”Isä tulee kotiin Pohjola-laivalla”

Höyrylaiva Pohjola Mustanlahden satamassa, Kortelahden laiturissa, Tampere-postikortti v. 1907Uusi höyrylaiva Pohjola miehistöineen ja matkustajineen Tampereella Mustanlahden satamassa Kortelahden laiturissa, väritetty Tampere-postikortti vuodelta 1907. Komentosillalla lienee itse laivan kapteeni Albert Sandell
(entinen Tampere-laivan kapteeni).

Pohjola-laiva Tampere-postikortissa Ruovedeltä v. 1907Kortti on kirjoitettu Ruovedellä 18.7.1907 ja se on postitettu Tampereelta Houtskäriin seuraavana päivänä. Isän viesti Fanny-tyttärelle: ”Isä lähtee nyt kotiin Pohjola-laivalla. Siellä tietysti on isälle kirjeitäkin, kyllä vastaan heti. Isä”

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Sisävesihöyrylaiva Pohjola valmistui vuonna 1905 vastaamaan alkaneen vuosisadan yhä vaativampaan liikennetarpeeseen ja olikin valmistuessaan Näsijärven laivaston suurin ja nopein. Rakentajana oli  tamperelainen konepajayritys Sommers, af Hällström & Waldens.

"Uusia höyrylaiwoja" - uutinen rakennettavasta Pohjola-laivasta Tampereen Konetehtaalla, Aamulehti nro 67, 21.3.1905 - klikkaa kuvaa suuremmaksi

”Uusia höyrylaiwoja” -uutinen rakennettavasta Pohjola-laivasta Tampereen Konetehtaalla, Aamulehti nro 67, 21.3.1905 – klikkaa kuvaa suuremmaksi

"Höyrylaiwaliikenne Näsijärwellä" -uutinen juuri valmistuneen matkustajahöyrylaiwa Pohjolan "koettelusta", Aamulehti nro 129, 6.6.1905 - klikkaa kuvaa suuremmaksi

”Höyrylaiwaliikenne Näsijärwellä” -uutinen juuri valmistuneen matkustajahöyrylaiwa Pohjolan ”koettelusta”, Aamulehti nro 129, 6.6.1905 – klikkaa kuvaa suuremmaksi

Pohjola-laiva liikennöi alusta alkaen Runoilijantietä, eli reittiä Tampere-Ruovesi-Virrat ja takaisin. Aamulehti 6.6.1905: ”Erittäinkin toiwottavaa olisi, että turistiliike yhä enemmän suuntautuisi näille seuduille, jotka kauneudessa wetäwät wertoja Suomen ihanimmille. Toiwomme uudelle yhtiölle parasta menestystä.”

Laivaliike Tampere-Ruovesi-Virrat - ilmoitus, Aamulehti nro 131 08.06.1905

Laivaliike Tampere-Ruovesi-Virrat – ilmoitus, Aamulehti nro 131 08.06.1905

Hupainen laivamatka uudella, aistikkaasti sisustetulla höyryalus "POHJOLALLA" Kortelahden satamasta luonnonihanaan Ruoveden Jäminkiin, Aamulehti nro 153 07.07.1905

Hupainen laivamatka uudella, aistikkaasti sisustetulla höyryalus ”POHJOLALLA” Kortelahden satamasta luonnonihanaan Ruoveden Jäminkiin, Aamulehti nro 153, 07.07.1905

Pohjola-laivan matkustaja kirjoittaa toimitukselle, Aamulehti nro 184 12.08.1905

Pohjolan matkustaja: ”Katson siis olevani welvollinen antamaan kaiken tunnustukseni sille siisteydelle ja hyvälle järjestykselle, joka wallitsee Pohjola-laiwalla sekä rawintolan suhteen että muuten ja myöskin sille ystävälliselle kohtelulle, jota laiwan päällikkö ja palwelijat osoittavat matkustavaisille.” Aamulehti nro 184 12.08.1905

Pohjola-laivan omistaja oli alkuaan Tampereen-Virtain Höyrylaiva Oy, myöhemmin Höyrylaiva-Osuuskunta Tarjanne. Vuodesta 1967 se siirtyi Runoilijan tie Oy:n haltuun.

Nykyisin laiva on lähes korjauskelvottomassa kunnossa maalle nostettuna Ruoveden Jäminkipohjassa (ks. kuvia).

Lähteitä:

  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Jenni Hoikka:
    Tampereen Konetehtaan historia
  • Arvo Ruohonen: Laivoja ja laivamiehia Tampereen vesillä
  • Aamulehdet vuonna 1905 (ks. artikkeli)

Sandbergin talo – rautakauppaa Tampereella vuodesta 1882

Kauppakatua ja Sandbergin talo - vanha Tampere-postikortti v. 1903

Näkymä Kauppakadulle Kauppatorilta eli nykyiseltä Keskustorilta vuonna 1903 Tampereelta Helsinkiin lähetetyssä kortissa. Vasemmalla Raatihuone ja oikealla apteekkari Thomas Clayhillsin rakennuttama ja kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen suunnittelema Sandbergin talo, joka rakennettiin paikalta purettujen puurakennusten tilalle kolmessa vaiheessa vuosina 1882-1897.

Apteekkari Thomas Clayhillsin ilmoitus Tampereen Sanomissa 28.1.1880

Apteekkari Thomas Clayhillsin myynti-ilmoitus tontillaan sijainneiden puurakennusten ”hajottamisesta ja pois vetämisestä” Tampereen Sanomissa 28.1.1880

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Rautakauppias Wilhelm Sandberg (1843-1887) piti rautakauppaa tässä tyyliltään uusrenesanssisessa talossa Kauppakadun ja Kauppatorin kulmassa vuodesta 1882 kuolemaansa asti vuoteen 1887, minkä jälkeen Sandbergin nimellä tunnettu rautakauppa toimi talossa aina 1960-luvulle asti.

Rautakauppias Wilhelm Sandbergin muuttoilmoitus Tampereen Sanomissa 20.5.1882

Rautakauppias Wilhelm Sandbergin ilmoitus muutosta Kauppatorin ja Kauppakadun kulmaan Tampereen Sanomissa 20.5.1882

Rautakauppias Wilhelm Sanbergin myynti-ilmoitus Aamulehdessä 5.5.1883

Wilhelm Sandbergin rautakaupan mainos Aamulehdessä 5.5.1883

Wilhelm Sandbergin kuolinilmoitus Tampereen Sanomissa 23.3.1887

Wilhelm Sandbergin kuolinilmoitus Tampereen Sanomissa 23.3.1887

Tampereen Sanomat 20.5.1887:

”Kauppias Wilhelm Sandberg kuoli täällä eilen iltapäivällä 43 vuoden ikäisenä. Vainaja oli aluksi konttoristina G.O. Sumeliuksella ja lähes 9 vuotta sitten perusti hän täällä oman rautakauppaliikkeen, joka heti laveni sangen suureksi ja jota hän kuolemaansa asti jatkoi, waikka ankara tauti häntä piti wuoteella sitte wiime kesän”.

Lähteet:

  • Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Kaupunki 1870-1900, Niina Ketonen: Sandbergin talo, F.L. Calonius
  • Aamulehti 5.5.1883 (ks. tekstit ed.)
  • Tampereen Sanomat 1880 – 1887 (ks. tekstit ed.)

Onnea uudelle vuodelle 1897! Sommitelmapostikortti kuvaa wanhaa Tamperetta

Vanha Tampere-postikortti, värillinen sommitelmakortti - Onnea uudelle vuodelle 1897! Johan Viktor Blomin tervehdys Tampereelta Antti Luutoselle VisuvedelleSommitelmakortti Tampereelta: kauppias, konsuli Johan Viktor Blomin lähettämät uuden vuoden 1897 onnentoivotukset
kauppias Antti Luutoselle Wisuvedelle.
Kortti H. T. Bärlund.

♦ ♦ ♦ ♦ ♦

Tampereen vanhan vaakunan lisäksi postikortissa kuvattuna kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä:

  • ”Uusi kirkko” eli nykyinen Aleksanterin kirkko
  • Näkymä kohti Esplanadia eli nykyistä Hämeenpuistoa ja keskustaa Aleksanterin kirkon tornista kuvattuna
  • Liina- eli pellavatehdas sekä Tammerkosken yli johtanut puinen Pikkusilta, ennen nykyistä v. 1900 rakennettua Satakunnansiltaa
  • Tammerkosken yläjuoksua Frenckellin sekä Finlaysonin tehdasrakennuksineen, oikealla Tampereen Mylly

Vanha Tampere-postikortti, värillinen sommitelmakortti - Onnea uudelle vuodelle 1897! Johan Viktor Blom Postileimat kertovat kortin lähteneen Tampereelta 30.12.1896 ja saapuneen Ruovedelle seuraavana päivänä 31.12.1896

Kauppias J.V. Blomin lehti-ilmoitus, Tampereen Sanomat nro 146, 16.12.1896Korttiin liittyvien tamperelaisten liikkeiden ilmoittelua Tampereen Sanomissa joulukuussa 1896: 
  • J. V. Blomin sekatavarakauppa: ”Myytävänä. Nyt sisääntullut: Mankeloituja ja mankeloimattomia 1:ma Kuiviakaloja…”, Tampereen Sanomat nro 146, 16.12.1896
  • H. T. Bärlundin kirjakauppa: ”Joulunäyttely”, Tampereen Sanomat nro 145, 14.12.1896
    ”Tälläkin kertaa on näyttely, joka paitsi warsinaista puotihuoneustoa, on sijoitettu 3 muuhun huoneeseen, warsin arwokas ja miellyttäwä. Täällä on suuri warasto suomalaista ja ruotsalaista lasten kirjallisuutta, suomalaista ja ulkomaalaista kaunokirjallisuutta, hengellistä kirjallisuutta y.m. aistikkaasti näytteille järjestettynä. Paitsi kirjoja on sitte näytteillä kaikenlaisia kirjoitusmiehen tarpeita, joulukuusen koristeita, peliä, tupakkapöytiä, koristehyllyjä, kipsikuwia, naistenlaukkuja, kandelabereita, joulukortteja…”

Kirjakauppa H.T. Bärlundin ilmoitus joulunäyttelystä, Tampereen Sanomat nro 145, 14.12.1896


%d bloggers like this: